Trublet kiiruhti ensinnä keittiöön, joka oli ensimmäinen huone oikealla, avasi ikkunan ja sulki mittarin, joka, kuten hän ensi silmäyksellä huomasi, päästi kaasun kulkemaan. Odotettuaan vähän aikaa kaasunhajun häviämistä hän ryhtyi tutkimaan muita huoneita. Makuuhuoneessa kaasunhaju oli vähäinen, koska ovet olivat kiinni. Vuode oli tekemätön eikä hra Carcelia näkynyt, eikä hän ollut viereisessä ruokasalissakaan. Kun talonmies avasi työhuoneen oven, hänen täytyi peräytyä sakeaa kaasuvirtaa, joka lehahti vastaan. Kuitenkin hän kerkesi huomata hra Carcelin istuvan työpöytänsä ääressä tuolin selustaan nojaten. Hän näytti nukkuvan. Kun talonmies vähän ajan perästä saattoi tunkeutua huoneeseen, totesi hän, että hra Carcel oli kuollut. Uutinen levisi nopeasti vuokralaisten keskuudessa. Käytävässä syntyi kiihkeä puheensorina, joka hetki hetkeltä kasvoi, kunnes joku alhaalta huusi: — Poliisikomisario tulee! — Syntyi hiljaisuus. Poliisikomisario, jolle asia oli käyty ilmoittamassa, tuli mukanaan sihteeri ja eräs poliisi-inspehtori. Komisario jätti inspehtorin vartioimaan ovea ja meni itse sisään mukanaan sihteeri. Talonmiehen tiedonantojen nojalla hän astui suoraan työhuoneeseen. Mutta Trublet'n suureksi hämmästykseksi hän palasi pian takaisin. — Bernard, — sanoi hän ovea vartioivalle inspehtorille. — Te jäätte tänne vartioimaan. — Sitten hän enempää puhumatta lähti sihteerineen, jättäen Trublet'n ja käytävässä olevan joukon aivan ymmälleen.
Hra Carcelin kuolema näytti todellakin johtavan mitä tärkeimpiin tapauksiin, ja uteliaat joutuivat kerrassaan tuskan valtaan, kun vähän ajan perästä saapui tutkintotuomari, joka heti aloitti tutkimuksensa. Tuomarilla oli mukanaan kirjurinsa ja itse etsivän poliisin päällikkö oli liittynyt heihin. Hänen vierellään näkyi pienikokoinen, pyylevä ja punakka brigadieri Paimpol, jota kelpo miestä olisi paremmin luullut joksikin vaatimattomaksi viinikauppiaaksi kuin yhdeksi Parisin poliisilaitoksen etevimpiä etsiviä. Tavallista onnettomuustapausta tai itsemurhaa varten olisi riittänyt alueen poliisikomisarion läsnäolo. Mutta tutkimukseensa ryhtyessään tämä alempi virkamies oli tehnyt löydön, jolla hänen mielestään oli suuri merkitys. Hän näet oli huomannut hra Carcelin pöydällä vainajan edessä levällään kirjeen, jonka sisältö oli seuraava: "Herra Tasavallan prokuraattori. Minä voin ilmaista teille Kellotornin varastajan nimen. Sattuman kautta olen saanut sen tietooni. Jos suvaitsette kutsua minut vastaanottohuoneeseenne, voin antaa todistettavasti luotettavat tiedot, joiden avulla ainakin saadaan varas kiinni, ellei päästäisikään perille taulun kätköpaikasta." — Tämä kirje oli tehnyt valtavan vaikutuksen poliisikomisarioon.
Kuusi kuukautta takaperin Louvren museon vartijat olivat eräänä aamuna huomanneet, että kuuluisa taulu Kellotorni, jonka arvo oli 800,000 frangia oli hävinnyt paikaltaan. Innokkaista etsimisistä ja poliisin ja eräiden sanomalehtien lupaamista palkinnoista huolimatta ei oltu päästy taulun eikä varkaan jäljille. On helposti ymmärrettävissä, minkä vuoksi tapahtuma Saint-Michelin bulevardin varrella sai nyt niin erinomaisen tärkeyden ja minkä vuoksi niin korkeat viranomaiset puuttuivat asiaan tutkiakseen hra Carcelin kuoleman syitä, jotka näyttivät niin yksinkertaisilta. Poliisilaitos toivoi, ettei salaisuus ollut mennyt vainajan mukana, vaan että huoneustoa tarkastettaessa löydettäisiin jonkunlainen todistuskappale, joka paremmin kuin tuo lopettamaton kirje johdattaisi sen asian perille, jonka hra Carcel oli aikonut ilmoittaa silloin, kun kuolema hänet kohtasi.
— Hyvät herrat, — sanoi tutkintotuomari, kun Trublet oli johdattanut nämä arvokkaat viranomaiset viidenteen kerrokseen. — Me tutustumme ylimalkaisesti paikkoihin sillävälin kuin brigadieri Paimpol säännönmukaisesti tarkastaa huoneuston kaikki sopet. Senjälkeen koetamme saada selville asianhaarat, jotka ovat aiheuttaneet hra Carcelin kuoleman. — Niin tehtiin. Sillävälin kuin Paimpol penkoi kaikkia huonekaluja, tuomari ja etsivän osaston päällikkö menivät huoneeseen, jossa ruumis oli. He panivat siihen vain vähän huomiota. Tuo merkillinen kirje kiinnitti sitä enemmän heidän mieltään. — Tuossa se on, — virkkoi tuomari kumartuen sitä lukemaan. — Todellakin, siinä on vain vähäinen viittaus siihen, mikä mieltämme tässä asiassa eniten kiinnittää, jätetään se hetkeksi tuohon paikoilleen. Kun Paimpol on lopettanut tutkimuksensa, palaamme vielä siihen. — Virkamiehet siirtyivät ruokasaliin ja istuutuivat odottamaan. — Eikö teistä tunnu omituiselta, — virkkoi äkkiä tutkintotuomari, — ettei hra Tapinois ole vielä pistänyt tänne nenäänsä? — Todellakin se on omituista, — vastasi toinen hymyillen. — Se mitä olemme saaneet tietää, olisi epäilemättä hänelle hyvin mielenkiintoista.
Tämä hra Tapinois, josta tutkintotuomari ja etsivän osaston päällikkö puhelivat, oli eräs sanomalehtimies. Kun Kellotornin varkaus tuli tunnetuksi, oli Päivän Uutiset, eräs Parisin huomatuimpia ja suurimpia lehtiä, tehnyt itselleen kunnia-asiaksi tuon hämmästyttävän rikoksen tekijän tai tekijäin löytämisen ja tämän oli lehti julistanut niin suuriäänisesti, ettei kukaan ollut sen aikeesta tietämätön. Kaikki ymmärsivät, että lehti aikoi lähettää varkaan jäljille henkilön, jonka harvinainen taitavuus pani varjoon etsivän poliisin parhaimmatkin kyvyt. Tämä henkilö oli kuuluisa herra Tapinois, Hän oli opiskellut polyteknillisessä opistossa, oli lakitieteen tohtori, filosofian lisensiaatti ja osasi viittä tai kuutta kieltä. Näihin tietoihin liittyi hyvä kasvatus, soitannolliset lahjat, taipumus maalaustaiteeseen ja runouteen. Näin ollen hän olisi voinut tavoitella sellaista yhteiskunnallista asemaa, joka olisi suonut hänelle mukavuuksia ja rauhaa. Mutta hän oli antautunut kokonaan sanomalehtimiesuralle, vieläpä sille sen erikoisalalle, joka on kiihkein, vilkkain ja eniten onnekkaan sattuman varassa: reportterin toimelle. Hän oli aloittanut Päivän Uutisissa neljänkolmatta vuotiaana kirjoittamalla huomattavia artikkeleita Transvaalin sodasta. Hän oli seurannut taisteluita buurien puolella käyskennellen tappelukentällä kävelykeppi kädessä ja tehden rauhallisesti muistiinpanonsa kuulasateessa. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli Mandschuriassa Venäjän-Japanin sodassa ja oli vähällä saada surmansa Port-Arthurin piirityksessä. Messinan maanjäristys oli tuskin kerinnyt lakata, kun herra Tapinois ilmestyi paikalle ja kulki vaarallisimmilla paikoilla horjuvien raunioiden keskellä kynä ja muistiinpanokirja kädessä. Aina pukeutuneena aistikkaaseen matkailijapukuun, älykkäine kasvoineen, joita kaunistivat komeat viikset, hän oli kaikissa tilaisuuksissa niin muodikas ja siro, että täytyi ihmetellä, miten hän oli voinut harhailla raunioiden keskellä ja rämpiä loassa saamatta ainoatakaan tahraa pukuunsa. Eipä tapahtunut mitään tärkeämpää, ettei hän yht'äkkiä ilmestynyt, usein ajalla, jolloin häntä vähimmin odotettiin, mutta jonka hän oli katsonut otolliseksi. Tällainen oli mies, jonka Päivän Uutiset oli määrännyt paljastamaan Kellotornin varkaan. Vaikka hänen nimeään ei oltukaan mainittu, ei siitä ollut epäilystäkään poliisiviranomaisilla, oikeuspalatsissa ja suuren yleisön keskuudessa. — Mutta tällä kerralla näytti kuuluisan reportterin vainu pettäneen. Kuuteen kuukauteen ei Päivän Uutisissa ollut ollut riviäkään, josta olisi käynyt selville, että sen etevä avustaja olisi päässyt langan päästä kiinni. Hra Tapinois'n tähti alkoi himmetä.
Nyt oli hänen kovan onnensa kukkuraksi virallinen poliisi — hänen kilpailijansa — löytänyt jälkiä. — Tämä on todellinen onnettomuus hänelle, — naureskeli tutkintotuomari. — Miesparka varmaankin sairastuu harmista. — Samassa kuului ruokasalin ovelta kevyt kahina. Tuomari loi sinne silmänsä ja ällistys kuvastui hänen kasvoillaan. Oven kynnyksellä seisoi hra Tapinois hymyilevänä ja kumarsi hattu kädessä. — Herra tutkintotuomari on kovin ystävällinen huolehtiessaan minun terveydestäni, — virkkoi hän erinomaisen kohteliaasti.
Virkamiesten hämmästys kilpailijan äkillisestä ilmestymisestä kesti vain vähän aikaa. Tutkintotuomari aloitti keskustelun niin rakastettavalla äänellä kuin tässä äänilajin vaihdoksessa oli mahdollista. — Te saavutte hyvään aikaan, hra Tapinois, — hän sanoi, — työ on tuskin vielä aloitettu. Ehkä tiedätte, että on kysymyksessä kuolemantapaus? — Sain sen tietää, — reportteri vastasi, — ja nähdessäni Teidät täällä herra päällikön kanssa arvelin, että on kyseessä vakava asia. — Eipä juuri — sanoi tuomari. — Alueen poliisikomisarion ensimmäisten toteamisten mukaan on huoneuston ovi ollut suljettu sisältäpäin. Ei siis voi ajatella, että kukaan olisi tunkeutunut hra Carcelin luo. Sillävälin Paimpol oli lopettanut etsimisensä ja kun hän palasi, niin hänen kasvoistaan näkyi niin selvästi hänen tehneen turhaa työtä, ettei tuomarin tarvinnut kysyäkään hänen onnistumisestaan. Kaikki lähtivät nyt työhuoneeseen, jossa hra Carcelin ruumis oli. Se oli jätetty samaan asentoon, jossa se oli ollut talonmiehen tullessa. Työhuoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen, ja se samoin kuin seinillä olevat keskinkertaiset kuvataulut osoittivat, että omistajan taideaisti ei ollut erinomainen. Pöydän keskuksen peitti imupaperi, jonka päällä oli levällään tuo merkillinen kirje. Avonaisen mustepullon reunaa vasten nojasi kynänterä: Vasemmalla oli paperisäiliö, oikealla muistiinpanovihkonen ja piippu. Pöydän yläpuolella riippui katosta hehkuttimella varustettu kaasulamppu. Todettiin, että kaasulampun hana melkein kokonaan oli auki. Tätä tietä siis kaasu oli levinnyt työhuoneeseen ja siitä eteiskäytävää myöten ulko-oven hatarasta alaosasta porraskäytävään.
Nähdessään pöydällä kirjeen, jonka hra Carcel oli kirjoittanut Tasavallan prokuraattorille, tutkintotuomari irvisti itsekseen. — Miten varomattomia olimme, kun emme heti ottaneet sitä haltuumme, — hän ajatteli.
— Nyt tuo toinen näkee sen. — Mutta ei ollut syytä uskoa, että reportteri olisi huomannut kirjeen. Hän seisoi pöydän toisessa päässä ja näytti vajonneen tarkastelemaan piippua, joka oli imupaperin oikealla puolen.
Tuomari hengähti helpotuksesta. Sitten hän varovaisesti ojensi kätensä, otti kirjeen, taittoi sen ja pisti salkkuunsa, joka hänellä oli kainalossa. Hra Tapinois oli seurannut kaikkia näitä liikkeitä, vaikka hän ei ollutkaan niitä huomaavinaan. — Hyvät herrat, — lausui tutkintotuomari. — Minulla on näissä asioissa niin paljon kokemusta, että tiedän jo, miten tämäkin tapaus on otettava. Kuitenkin on tarpeellista, että saamme joitakin tietoja vainajasta. Siten ehkä saamme tietää joitakin syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän tapauksen. Paimpol, olkaa hyvä ja kutsukaa tänne talonmies. — Ukko Trublet oli jo ollut harmissaan, ettei oltu pyydetty hänen tietojaan. Häntä ei tarvinnut kahdesti kehoittaa kertomaan, mitä hän tiesi vuokralaisesta.