LIINA. Jo. Sitä laivamatkaa en voi koskaan unhoittaa, sillä tuon kylmän kylvyn jälkeen me kihl…
KAARLO. … Kylmetyimme, niin oikein.
LIINA (itkee). Ei, me tulimme kihloihin.
KAARLO. Herranen aika! Eihän siinä mitään itkettävää ole.
LIINA (samoin). On kyllä, minun täytyy itkeä, miettiessäni, että sinä sillä kertaa panit henkesi alttiiksi pelastaaksesi minut, ja nyt lopuksi otat minulta hengen kylmäkiskoisuudellasi. Sinä et minua enää yhtään rakasta.
KAARLO. Kuuleppas rakas ystäväni, minusta nähden pitäisi myöhempään illalla näytettäväin kohtausten riittää sinulle, jottei sinun tarvitse antaa mitään ylimääräistä näytäntöä, ennenkuin vieraat saapuvat. Mutta jos sentään aijot sen tehdä, niin saat tyytyä noihin katsojiin. Minä korjaan luuni (menee).
RIIKKA. Mikä hävyttömyys! Noihin, vai noihin! Ollaanko me vaan noita? Mitähän se oikein sillä tarkoitti? Mutta maltahan jahka huominen päivä valkenee, kyllä me sinun ripitämme, vai sillä lailla kohtelee hän vaimoaan, ja tätiään, jotka hänen parastansa aina katsomme. Mutta mennään nyt pukemaan pääharjoituksia varten. Kai tohtorikin on kohta täällä (huutaa Liisalle.) Tule pukemaan nyt, tohtori tulee kohta.
LIISA (mennessään). Onko Liinan hammas taas kipeä?
(Liina on itkeä nyyhkyttänyt koko ajan ja jää tyynyä vasten vielä tätien lähdettyäkin.)
RIIKKA. On. Tyynny nyt lintuseni pian ja pue itsesi. (Menevät.)