VARRO (tulee. Liina nousee, koettaa salata kyyneleitä). Mitä nyt on tapahtunut?
LIINA. Te, herra tohtori, olette mieheni paras ystävä, teiltä ei minun siis tarvitse mitään salata. Kaarlo on ollut hyvin häijy minulle tänään, vaikka on syntymäpäiväni. Hän ei rakasta minua enää, muuten hän ei voisi olla niin julma. Minä olen varma siitä, että hän rakastaa toista.
VARRO. Ja te olette arvanneet kuka tuo toinen on?
LIINA (epäröiden). Niin, olen sen arvannut.
VARRO. Ette suinkaan, hyvä rouva, luulen, että erehdytte. Tuota tunnetta ei voi sanoa rakkaudeksi. Kaarlo pitää häntä arvossa, ihailee hänen sulouttaan, viehättäväisyyttään ja hyviä ominaisuuksiaan, joita hän joka päivä on tilaisuudessa näkemään. Mutta, että Kaarlo rakastaisi häntä — — — se ei ole totta.
LIINA. Häntä? Siis on olemassa todellakin joku hän.
VARRO (itsekseen). Nytpä hairahduin. (Ääneen.) Mutta hyvä rouva, se ei ensinkään ollut aikomukseni.
(Tädit tulevat. Oortta, turkki nurin, päässä kultanen kruunu,
kädessä sauva ja toisessa omena.)
LIISA. Onko se hammas vedettävä pois?
VARRO. Ei suinkaan se muuten parane.