ANNA. Mutta Liina, mikä sinun on?
LIINA. Anna anteeksi, siskokulta, olen niin häijy ja katkera, mutta minä olen niin onneton, niin sanomattomasti onneton. (Syleilee rajusti Annaa ja menee itkien kiiruusti huoneeseensa.)
ANNA (aikoo seurata, vaan jää ovelle). Nyt ei taida asiat olla oikein?
VARRO (tulee). Hyvää huomenta! Kiitos viimeisestä. Kuinka rouva voi?
ANNA. Pelkään ettei hän voi oikein hyvin.
VARRO. Mikä häntä vaivaa?
ANNA. Saman kysymyksen olen minäkin tehnyt, mutta turhaan. Pelkään hänen olevan kipeän enemmän sielun, kuin ruumiin puolesta. En enää tunne sisartani, hän on niin hermostunut ja herkkä ärtymään, ja samoin on miehensäkin laita. Pelkään, etteivät he elä oikein onnellisesti yhdessä ja kuitenkin tiedän, että he molemmat rakastavat toisiaan oikein sydämmestään. Ainoastaan pienet kohtaukset tekevät heidän elämänsä karvaaksi, ihan joutavat asiat. Liina on vähän ajattelematon, mutta olen varma siitä, että hän vielä parantaa itsensä, olen joskus puhellut hänen kanssaan, välistä oikein vakavista asioista, ja hän myöntää olevani oikeassa.
VARRO. Te olettekin niin hyvä ja järkevä. Ansaitsisi sitä mennä naimaan uudestaan jos saisi teidän kaltaisenne vaimon.
ANNA (hymyillen). Se ei liene vaikeata.
VARRO. Eikö? Neiti Anna! Minä vihaan verukkeita, enkä juuri osaa esiintyä huokaavana kosiana, sen vuoksi kysyn suoraan: tahdotteko tulla vaimoksi leskimiehelle? Päivä päivältä, on se käynyt selvemmäksi, että rakastan teitä, lemmin teitä, enemmän kuin ketään naista tähän asti, jos te vaan aina pysytte tuollaisena samana hyvänä Annana.