ANNA. No niin. Te olette puhuneet suoraan; en minäkään tahdo teeskennellä enkä vaatia ajatus aikaa, koska kysymys oli muka niin odottamaton y.m., sillä se ei olisi totta. Olen huomannut teidän pitävän minusta, ja miksikä sitä kieltäisin — — — minä pidän myöskin teistä. Eikä mikään ole minulle rakkaampaa, kuin teidän tulevan onnenne edistäminen, jos se vaan minusta riippuu.
VARRO (likistää rintaansa vasten). Kiitos, kiitos kelpo tyttöseni. Mutta eikö meidän nyt, kun olemme ajatelleet omaa onneamme, pitäisi vähän miettiä ystäviemmekin onnellisuutta. Minua surettaa nähdä heidän molempain kärsivän. Minusta olisi parasta jos he muuttaisivat vähäksi aikaa maalle.
ANNA. Aivan niin, te olette oikeassa.
VARRO. Sinä (suutelo).
ANNA. Sinä.
VARRO. Katsoppas armaani, kuin sisaresi tulee erilleen näistä turhan päiväisistä huveista, voisi hän tehdä kodin miellyttävämmäksi. Ehkä Kaarlokin jättäisi sitte vähemmäksi nuo ijankaikkiset raittiuspuuhansa.
ANNA. Olet oikeassa, mitä edelliseen tulee ja tahdon esitellä sitä
Liinalle. Mutta mitä pahaa siinä on, jos Kaarlo harrastaa raittiutta?
Raittiudesta riippuu sentään osaksi koko kansamme onni ja saatpa nähdä,
että vuoden päästä olet sinäkin ehdottomasti raitis, saatpa nähdä.
VARRO. No, no, etköhän nyt sentään usko minusta liian hyvää? Eiköhän se sinuakin vähän harmittaisi, jos minä alkaisin kulkemaan kokouksesta kokoukseen ja yhdistyksestä yhdistykseen ja sinä vaan kotona tuudittelisit lasta.
ANNA. Hyi sinua! Ei ensinkään, minä vaan odottaisin kahta rakkaammin sinua kotona, kuin tietäisin, että käyt sotaa koko maailman vihollista vastaan ja minun kiitollisuuteni elähyttäisi vaan sinua raskaassa velvollisuudessasi. Mutta nyt menen minä esittelemään Liinalle — — —
VARRO. Ei, ei, salli se minun tehdä, luulen saavani hänet paremmin kuin sinä järki perusteita tottelemaan.