ANNA. Niin minäkin luulen. Hän oli niin kummallisen kiihkoisessa mielentilassa, että sysäsi minutkin pois, oikein raivoisalla kiivaudella, ja riensi huoneeseensa.
VARRO (itsekseen). Vai jo ollaan niin pitkällä!
ANNA. Minä menen sillä välin kävelemään, kuin pidät hänelle nuhdesaarnan. Mutta, jos minä menisin Kaarlolle saarnaamaan, kai siitä olisi hänellekin hyötyä, ei suinkaan hänkään ole ihan viaton.
VARRO. Anna se kernaammin jäädä tekemättä siksi kuin olen puhunut sisaresi kanssa.
ANNA. Sama se, tapahtukoon tahtosi. Hyvästi siksi.
VARRO. Hyvästi armaani. (Saattaa ovelle, suutelevat. Koputtaa rouvan ovelle.) Rouva Kiipula, laskekaa sisälle, minulla on teille tärkeää puhuttavaa. Varro täällä on, tulkaa ulos silmänräpäykseksi niin kerron teille tärkeän uutisen.
LIINA (pelästyneenä tulee). Herra Jumala, tekö täällä tohtori! Minä pyydän menkää, jättäkää silmänräpäystäkään viipymättä tämä talo, muuten syöksette meidät kaikki onnettomuuteen. (Katsoo ikkunasta.)
VARRO. Onnettomuuteen? En suinkaan, päin vastoin kerron teille onnellisen tapahtuman. Sisarenne ja minä olemme kihloissa.
LIINA. Mitä sanotte! Oletteko te ja Anna kihloissa? (Vilkuu ikkunaan.)
VARRO. Olemme, eikä tyttörukalla ole mitään aavistusta Kaarlon onnettomasta himosta. Jos teidän nyt vaan onnistuisi taivuttaa miehenne muuttamaan kaupungista, kävisi kaikki hyvin. Silloin voisitte olla vähän enemmän kotona ja, suokaa anteeksi, tehdä se vähän hupaisemmaksi miehellenne, jättää huvit ja seurustelut sukulaisten kanssa vähemmäksi, niin hän unohtaisi pian hullumaiset rakkauden houreensa.