"Hän tahtoo, että minä avaisin ikkunan, mutta minäpäs en avaa, en!" Ja Pekka rupesi taas hyppelemään, mutta se ei tahtonut oikein onnistua. Sitten hän kurkisti ovesta uudelleen, ja näki kaksi uutta kyyneltä Vendin äidin poskella.
"Hän pitää kovasti Vendistä", tuumi Pekka, "mutta niin minäkin pidän.
Me emme voi molemmat saada häntä."
Mutta sitten Pekan kuitenkin tuli paha mieli ja tuntui aivan kuin jokin olisi koputellut ja naputellut hänen sisässään. Viimein hän nielaisi jotakin ja sanoi: "Olkoon sitten. Tule pois, Heli, me emme välitä tyhmistä äideistä." Ja Pekka avasi ikkunan ja lensi tiehensä Helikellon kanssa. Näin oli ikkuna kuitenkin auki, kun Vendi ja Jukka ja Mikael hetken päästä lensivät sisään, ja se oli kyllä enemmän kuin he olisivat ansainneet.
Lapset tulla tupsahtivat lattialle vähääkään häpeämättä tekoaan, ja nuorin oli jo unohtanut kotinsa.
"Jukka", sanoi Mikael katsellen epäröiden ympärilleen, "minä luulen, että olen ollut täällä ennen."
"Tietysti olet ollut, senkin tyhmeliini", vastasi Jukka. "Siinä on sänkysi."
"Niin onkin", sanoi Mikael, mutta ei erittäin varmana.
"Kas siinä!" huudahti Jukka. "Koirankoppi!"
"Ehkä Nana on kopissa", arveli Vendi, mutta Jukka vihelsi pitkään.
Koirankopissa nukkui iso mies.
"Se on isä", huudahti Vendi.