"Hän on tuonut tärkeän kirjeen Adlercreutziltä; antakaat hänen levätä ja voimistua".
Sitte kutsui eversti päälliköt sotaneuvoitteluun saamansa kirjeen johdosta.
* * * * *
Kello kolme aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta, joka oli keskiviikkopäivä, tapasi Adlercreutz talvitiellä Lumijoelle ja noin 1/8 virstan Kettusen pohjoispuolella venäläisen vartion, joka heti karkoitettiin ja jonka tehtyä pieni suomalainen joukko, 150 miestä, muodosti jääkäriketjun ja lähti pimeän turvassa Kettuseen päin, minne venäläinen osasto kenraalimajuri Garnaultin johdolla lähetettiin pääkortteerista. Kettusella olevat kasakat pakenivat ja Adlercreutz kulki, yhä ketjulla, eteenpäin metsikön lävitse jokea kohden. Täyteen kolme tuutia kestäneessä taistelussa, piti hän toimessa Venäläiset, jotka, tietämättä suomalaisen osaston suuruutta, eivät uskaltaneet lähettää enempää väkeä kirkolta ja pappilasta. Adlercreutzin tarkoitus ei ollutkaan pienellä joukollansa liiaksi rehennellä, hän tahtoi vaan antaa Bulatowille tehtävää pohjoisessa ja jakamalla hänen sotavoimaansa helpoittaa voittoa Cronstedtille.
4.
Oitis Kettusen eteläpuolella jakautuu Siikajoki kahteen haaraan, vanhaan itäänpäin ja uuteen, varsinaiseen jokeen, länteen päin. Uuden haaran itäisellä rannalla on Revonlahden kirkko; sitä vastapäätä läntisellä rannalla on pappila. Rannat ovat tällä kohdalla korkeita ja niillä kasvoi siihen aikaan kuusimetsä. Vanhan haaran itäisellä rannalla ja lähellä sen yhtymistä valtajokeen oli Pekkosen talo, jota ympäröitsi Kettusen pohjoispuolelle ja Lumijoelle vievän talvitien toiselle puolelle ulottuva metsä. Tässä talossa olivat kaikki rakennukset poltetut poroksi paitsi yksi, ja siihen oli Kyösti viety. Hänen vankihuoneensa oli ylen pieni ja varustettuna vaan yhdellä akkunalla itäänpäin. Kun luultiin ettei Kyösti pakoa ajatellut, ei huonetta vartioinnut mikään eri vahti; sitä piti silmällä vaan se patrulli, joka säännöllisesti joka tunti kulki ohitse ja sivumennen katsoi oliko vanki tallella, tutki huoneen ainakin alussa ja salpasi tarkasti oven. Mutta kun tuli tieto Suomalaisten lähenemisestä, eivät Venäläiset niin paljon huolineet Kyöstistä. Heillä oli kyllin ajattelemista omasta puolustuksestaan.
"Onni sinulle, poikaseni", sanoi alaupseeri, joka vei Kyöstin vankeuteensa, työntäessään hänen ovesta sisälle, ja tätä sanoessaan väänsi ryssä naamaansa niin inhoittavasti, että tuo nuori sotilaspoika tunsi sydämensä oikein raskaaksi. "Jahka olemme nöyristäneet kankeaniskaiset kansalaisesi, tulee luultavasti sinun vuorosi".
Kyösti ei huolinut vastata mitään, vaan loi viholliseensa halveksivan katseen ja heittäytyi sitte eräässä loukossa olevalle olkilyhteelle. Tällä sijalla, ainoa mikä hänelle kylmänä talviyönä suotiin, lepäsi hän liikkumattomana, näennäisesti vähääkään huolimatta jääkärien pilkkasanoista, mutta kun viimeinen sotamies oli kadonnut näkyvistä, hypähti hän ylös. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja kauvan hillityt tunteet purkausivat sanoiksi näin:
"Lurjukset! Vanhaa vaaria kohtelivat he kuin eläintä ja minun he ovat sulkeneet tämmöiseen kurjaan läättiin. Huh, ilma on kylmää! Isä oli kyllä oikeassa, sanoessaan ettei Venäläisiltä ollut mitäkään hyvää odottamista. Kenraali näytti kuitenkin tuntevan ihmisen tavalla, kun hän käski vaaria hoitamaan hyvin. Mutta, onko ihmisellistä sulkea ihminen tämmöiseen hökkeliin. Ah, jospa pääsisin täältä pois. Ei vaarille kukaan tee pahaa niin kauvan kuin hän on kipeä, mutta jahka hän tulee terveeksi, saattavat nuot ilkiöt lähettää hänen Siperiaan siitä syystä että hän otettiin aseilla varustettuna. Ei, se ei saa tapahtua", — huudahti Kyösti päättävästi ja joka olisi nähnyt viisitoista vuotiaan, kun ajatus "rakkaan vaarinsa" pelastamisesta sai silmänsä säihkymään ja vartalonsa oikenemaan, olisi varmaankin pitänyt hänen kahdenkymmenen vuoden vanhana nuorukaisena. "Minä tahdon tarkemmin tutkia vankihuoneeni", ajatteli hän ja rupesi oitis sitä tekemään.
Pimeys oli kuitenkin niin vahva, että hän vaan vaivoin taisi liikkua käsin tunnustelemalla, ja kuinka hiljaa hän astuikaan, oli hän monta kertaa kaatumaisillansa jollekin edessään olevalle esineelle. Nämät esteet eivät kuitenkaan rohkeata Suomalaista peloittaneet; hänen täytyi ehtiä päättämänsä määrän päähän, tapahtui se sitte kuinka hiljaa tahansa. Puolen tuntia huoneessa liikuttuansa tapasi hän akkunan, jota hän ei ollut ennen huomannut. Hän oli vähältä huudahtaa ilosta, kun hän huomasi akkunan olevan kylläksi leveän miehelle kiipeämään ulos. Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se, että siinä oli lasiruudut. Kuinka hän saattoi poistaa kaikki esteet pitämättä ääntä ja siten herättämättä vahtimiehen huomiota, sillä ei hän osannut ajatella muuta kuin että häntä vartioittiin!