"Joutavia; totta siihenkin keino keksitään", ajatteli hän. "Minä odotan nyt puolenyön tuloa, ja kaikkien nukuttua panen minä tuumani toimeen".
Nyt juuri hän kuuli marssivien sotamiesten jyminää.
Se olikin patrulli, ensimmäinen joka lähestyi. Hillityllä hengittämisellä kuulteli Kyösti heidän tasaista astuntaansa, ja hänen sydämensä sykki kovasti huomatessaan niiden taukoavan oven edessä. Hän peljästyi yhä enemmän kun hän selvään kuuli oven avattavan ja hän ajatteli muun muassa, (sillä paljon muutakin harhaili hänen mielessään tällä hetkellä):
"Jos minä nyt viedään pois, tulee ehkä pako mahdottomaksi, sillä saattavathan he heittää minun semmoiseen vankeuteen, jossa ei ole akkunan eikä ikkunan pienintä aavistustakaan".
Edemmäksi eivät hänen ajatuksensa ehtineet, sillä ovi avattiin äkkiä ja karkea ääni huusi: "Oletko siellä, poika?"
"Olen", vastasi Kyösti heikolla äänellä, sillä hän pelkäsi, että jos ei hän vastaisi, rupeisivat Venäläiset tutkimaan huonetta ja huomaisivat ehkä silloin akkunan, josta eivät he luultavasti tähän saakka tietäneet.
Venäläinen, joka luuli vangin olevan puoliunessa koska hän vastasi niin matalalla äänellä, sanoi:
"En minä voi sille mitään, että häiritsen untasi, sillä minua on käsketty näin silloin tällöin koska päähäni pälkähtää käydä sinua tervehtimässä. Ha, ha, ha."
"Ha, ha, ha", nauroivat jääkärit pilkallisesti kun ovi suljettiin ja telki nostettiin eteen.
"Niin, naurakaa vaan, te", ajatteli Kyösti, raivoissaan pujoten nyrkkiänsä ja purren hampaitansa, "mutta lopussa kiitos seisoo, oli vaarin tapana sanoa ja niin minäkin sanon".