Näin sanoen hapuili hän taasen akkunalle. Kasvonsa koskivat kylmään, jäätyneesen ruutuun, ja ajatellessaan vanhan isonisänsä tilaa, ei hän saattanut pidättää kahta kuumaa kyyneltä, jotka tipahtivat hänen silmistään. Ah, viidentoista vuotiaan tunteet eivät vielä ole niin terästetyt, että tapauksia saatettaisiin katsella samalla levollisuudella kuin kolmenkymmenen vuotinen mies niitä katselee, vaikkapa ne koskisivat rakkaita omaisiakin. Toiseksi oli kulunut vaan yhdeksän vuorokautta siitä kuin Kyösti kadotti isänsä, että se tunteitten aaltoileminen, johon kuolinviesti oli hänen saattanut, tarvitsi vaan vähäpätöisen herätyksen, taasen noustaksensa eloon. Tuo tuntematon kohtalo, joka odotti vanhaa soturia kolmannen Kustaan loistavista taisteluista, oli tämä herätys. Itseänsä nuorukainen ei ajatellut. Tuvassa oli kylmää ja kolkkoa; ulkopuolella vinkui vahva ja nihkeä tuuli nurkissa ja sai ilman sangen pahaksi sille, jonka täytyi olla ulkona. Kyösti ei näinä muistojen silmänräpäyksinä tuntenut kylmyyttä tuvassa, vaikka hänen ruumiinsa lävitse silloin tällöin kävi kylmä vilunpöyry; ei hän myöskään havainnut tuulen yksitoikkoista vinkunaa ulkona. Tietämättänsä nojausi hän hiljaa seinää vastaan ja painoi kasvonsa lujemmin ruudulle ja — ratsh! tuolla kylmästä arka ruutu oli palasilla hangella. Hieno lumipilvi peitti samassa vangin. Kyösti hypähti peljästyneenä ylös ja tirkisteli ruutua ja sangen monta minuuttia kului ennenkuin hän tointui. Tarkasti kuuneltuansa, osoittaisiko jokin kenenkään kuullen ruudun särkymisen, ajatteli hän:
"Joko täällä ei ole vahtimiestä ensinkään, taikka lepää hän täydessä unessa. Mutta mitähän lämmintä oikealla poskellani tuntuu. Täällä on niin pimeä, etten saata nähdä. Ah, se on varmaankin verta; lasinsirpale on tehnyt siihen haavan".
Sittekuin hän, niin hyvin kuin se pimeässä kävi laatuun, oli tutkinut haavansa ja huomannut sen vähäpätöiseksi, meni hän taas akkunalle. Päänsä koski johonkin esineesen ja taas pyryili hänen ympärillänsä hienoa lunta, joka oli niin kylmää että häntä oikein pöyristytti. Luminen oksa, joka oli kasvanut akkunaa vasten, oli sen särkyessä pistäytynyt huoneesen. Siitä tiesi Kyösti, että lähellä kasvoi puu ja hän iloitsi siitä, sillä saattoihan hän hädän tullen paeta siihen. Miten hänen nyt piti tekemän? Painaisiko hän ulos jäljellä olevat ruudut ja lähtisikö hän matkaansa? Hänen tätä tuumiessaan, läheni taas tupaa nopeita askelia, ovi avattiin ja äskeinen karkea ääni kysyi samaa kuin ensi kerrallakin. Kyösti antoi hänen uudistaa kysymyksensä pari kertaa, teki sitte liikkeen kuin olisi hän yhtäkkiä herännyt ja vastasi niin puoliunisella äänellä kuin suinkin. Ryssä, joka nyt oli yksin, jupisi muutamia ymmärtämättömiä lauseita, nauroi uudestaan ja poistui, huolellisesti suljettuansa oven.
"Nyt taikkei koskaan", ajatteli Kyösti ja lähestyi akkunaa. Samassa kuuli hän pitkän ulvonan. "Se on susi", jatkoi hän ajatuksiansa; "min'en sitä pelkää; se tulee vielä seurakseni pakoretkellä".
Tätä sanoessaan tempoi hän jäljellä olevat ruudut akkunasta. Sitte kuulteli hän tarkasti, kuitenkaan havaitsematta muuta ääntä kuin tuulen hälvenevää suhinaa. Yö oli jotenkin pimeä; ei edes valkea lumikaan saanut vaalastusta aikaan. Kyösti laski kätensä akkunanpielelle. Se oli niin mädäntynyt että hän helposti saattoi siitä palastaa isoja kappaleita. Varovasti nousi hän akkunalle ja oli juuri aikeessa hypätä alas, kun hän kuuli huudon. "Vahtimies huutaa vaihetusta", ajatteli hän. "Nyt minun täytyy rientää ennenkuin patrulli palajaa takaisin, sillä kun ovi avataan, syntyy siitä ilmaliike, jonka vartio varmaankin huomaa".
Tuumasta toimeen. Kyösti hyppäsi alas, ajatellen: "menköön syteen taikka saveen!" ja hän vaipui lumeen kainaloihinsa saakka. Voimakas hän oli, vaikka vasta niin nuori, ja helposti hän pääsi lumikinoksen lävitse kapealle tielle, jonka hän tiesi vievän metsän lävitse Kettusen itäpuolelta. Kyösti lähti juoksemaan niin paljon kuin osaksi jäätynyt osaksi sohjainen lumi sitä salli. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän kauvankaan jaksaisi juosta, sillä hetken perästä alkoi hän jo tuntea väsymystä. Hän pysähtyi ja katseli ympärillensä.
"Ah, jos minulla nyt olisi sukseni", ajatteli hän. "Entä jos yrittäisin kääntyä kotio päin ja…"
Uusi huuto Kettuselta päin keskeytti hänen ajatustensa juoksua.
"Siellä on myöskin tie suljettuna", jupisi hän huolestuneena. "Siis minun perästäkin täytyy jatkaa matkaani pohjoiseen päin. Kun vaan pääsisin 'alta pois' ennenkuin Venäläiset huomaavat paenneeni!"
Tätä ajatellessaan kulki Kyösti eteenpäin uutterasti ja luuli olevansa jotenkin Kettusen kohdalla, kun hän takaansa kuuli epäselvää hälinää, ikäänkuin riitaa. Hän pysähtyi hämmästyneenä, sillä hän kuuli selvään, että he olivat Venäläisiä, ja hänen päähänsä pisti oitis että he olivat häntä ajamassa takaa. Hän ei pettynytkään, sillä kun Bulatow sai tiedon Kyöstin paosta, lähetti hän oitis muutaman jääkärin häntä etsimään, käskyllä tuoda vanki takasin elävänä taikka kuolleena. Bulatow pelkäsi että Suomalaiset muuten liian varhain saisivat tiedon hänen asemastaan sekä hänen väkensä todellisesta paljoudesta. Jääkärit pitivät sentähden erittäin tärkeänä saada Kyösti valtaansa, ja kun he luulivat hänen paenneen pohjoiseen päin, kulkivat he ketjussa tarkasti tutkien jokaista pensasta ja puuta.