Siinä nyt Kyösti seisoi, niinkuin hän luuli, joka silmänräpäys valmiina joutumaan vihollisen käsiin, jossa tapauksessa hän todella olisi "tullut tuhasta tuleen". Mutta harvoin on tapahtunut että pelkuruus olisi ollut valtavampi kuin rakkaus elämään. Samassa kun vaara ikäänkuin kohotettu kalpa on putoamaisillaan ihmisen päähän, ponnistautuu hän viimeiseen voimaansa asti välttääksensä sitä; sillä niissä hetkissä, jolloin hengestä heitetään arpaa, tuntuu elämä niin intoiselta, vaikka, vaaran ollessa kaukana, kuolemasta puhutaankin halveksivasti. Silloin, kun ihminen todella tuntee ijankaikkisuuden tuulahduksen kiitävän sielussansa, on hän ylipäänsä pelko lähtemään kuolemata vastaan, ja ehkä sentähden, ettei hän tunne kuolintapaansa, ja tämä tietämättömyys juuri kai on se, joka kovimmin koskee sieluun. Jos hän ei milloinkaan ennen ole ollut vilkasaatteinen, niin kyllä hän nyt sitä on; aivuissa risteilee tuhat ehdotusta, joista kaikista vaan yksi ainoa saattaa olla mahdollinen. Ja aina valitsee hän sen joka on lähinnä, tietämättä tuoko se mukanaan pelastuksen taikka kuoleman. Useimmiten ei ole aikaakaan punnita mitä on tehtävä taikka ei.
Niinpä nytkin; Kyösti oli päättänyt uskaltaa kaikkea pelastukseksensa, että hän sitte vuorostaan saattoi pelastaa vanhan isonisänsä, sillä hän oli saanut päähänsä, että Bulatow vaan odotti Niilon parantumista, lähettääksensä hänen muiden onnettomain vankien kanssa Siperiaan, eikä tätä luuloa saanut kukaan poistettua. Hänellä vaan ei vielä ollut selvillä kuinka tämän pelastuksen piti käymän päinsä. Ensi huolensa oli nyt pelastua itse. Hetken hän oli kahden vaiheella kiipeisikö hän isoon puuhun vai kätkeytyisikö hän pensastoon, joka pistäysi esille lumesta noin parin kyynärän päässä hänestä.
"Ei", ajatteli hän. "Jos minä kapuan puuhun, syntyy siitä kolinaa ja takaa-ajajani huomaavat minun varmaankin. Jos minä kätkeydyn pensastoon, tutkii vihollinen luultavasti senkin, ja minä olen taas kiinni". Tuumittuansa vielä hetken, jonka ajalla Venäläisten kuiskaavat äänet olivat yhä lähenneet, virkahti hän: "Nyt olen keksinyt turvallisemman keinon. Sieltä ei kukaan ryssä tiedä minua etsiä".
Nopeasti hyppäsi hän muutamaan kinokseen ja kokosi lunta päällensä. Siellä oli hyvä ja lämmin maata eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hiki rupesi virtaamaan pitkin Kyöstin ruumista. Hän tuli levottomaksi; vielä ei vihollisia kuulunut, ja epävarmaa oli kuinka kauvan hänen täytyi olla tässä. ajan pitkään kuitenkin sangen epämukavassa asennossa. Hän aikoi jo pistää päänsä esille tutkiakseen olivatko jääkärit lähteneet menemään toista tietä vai ei, mutta juuri samassa kuuli hän vainoojiensa kuiskaavat äänet läheisyydessään. Hän ei uskaltanut liikahtaa peljäten pienimmänkin varomattomuuden ilmaisevan hänen kätköpaikkansa. Venäläiset tutkivat ylen tarkasti lähimmät puut ja pistivät painettinsa niin syvälle pensaihin, että Kyösti epäilemättä olisi läpitse pistetty, jos hän sieltä olisi turvaansa etsinyt. Pari jääkäriä astui niin läheltä Suomalaisen ohitse, että heidän olisi tarvinnut astua askeleen taikka pari sivullepäin tavataksensa häntä. Kyösti pidätti hengitystänsä niin että hän oli vähältä tukehtua. Hän kuuli takaa-ajajien pysähtyvän lähelle häntä pitämään neuvottelua. Ottaisivatkohan he tutkiaksensa sohjaista luntakin? Silloin hän olisi auttamattomasti hukassa. Neuvottelun päätettyä hajoutui joukko. Toinen puoli meni suoraan itää kohden, loput lähtivät joelta päin etsimään karkuria. Kyösti oli pelastunut, ja kun hän varmaan luuli vihollisen ehtineen niin loitos, ettei se enään palajaisi takaisin, hypähti hän ylös, pudisti lumen päältänsä ja lähti nopeasti astumaan Lumijokea kohden. Jokainen askel vei hänen siis yhä kauvemmaksi vainoojistaan. Vihdoin harveni metsä, ja siitä ymmärsi Kyösti lopuksikin päässeensä toivotulle tielle. Niin oli käynytkin. Semmoisella ilolla, jota vaan se saattaa tuntea, joka ihmeellisesi on pelastunut kuolinhädästä, äkkäsi hän vihreät viitat, jotka osoittivat tietä, eikä paljon puuttunut ettei hän riemussaan syleillyt niitä. Mutta yht'äkkiä laski hän alas vaaleakiharaisen päänsä ja syvä murhe kuvastui hänen hienoissa kasvoissaan. Kaikkialla ympärillänsä vallitsi haudan hiljaisuus, sillä tuulikin oli käynyt levolle. Ei missään näkynyt kulkianta, jolta hän olisi saattanut kysyä missä suomalainen armeija oli. Kun päivä valkeni saisivat ehkä vainoojansa hänen käsiinsä.
"Tulkoon lopuksi mikä tahansa", ajatteli hän, "minä lähden menemään tietä pitkin. Jahka päivä valkenee saan kai nähdä jonkun, joka tietää minua neuvoa. Eteenpäin siis, vaikkapa Lumijoelle saakka!"
Mutta Kyösti ei ehtinyt kauvas, ennenkuin ratsujoukko, joka ilmestyi hämmästyneen nuorukaisen eteen kuin pilvistä, sulki tien häneltä. Suomalainen ei enään ennättänyt heittäytyä lumelle, hän oli jo huomattu ja hänen korvissaan kaikui tämä huuto:
"Oletko Suomalainen vai ryssä?"
"Suomalainen henkeen ja vereen asti", huusi Kyösti riemuiten ja juoksi joukkoa kohden. "Jumalan kiitos siitä, että olen tavannut maanmiehiäni! Nyt saattaa vaarinikin pelastua!"
Kolmekymmentä rakuunaa, jotka Kyösti niin otolliseen aikaan tapasi, olivat Adlercreutzin osaston etujoukko.
5.