"Olkaa rauhassa, hyvä isäntä, ja sinäkin, Katri. Kyllä me pian ajamme ryssät kylästä ja koko pitäjästäkin".
"Mitä sinä olet tehnyt, poika, taikka oletko sinä todellakin Kyösti?" huusi Antti Kettunen ja juoksi portailta alas. "Vie sinua peijakas! No, totta tosiaan, sinä se olet! Mutta kuinka, hornan tuutissa, sinä pääsit vihollisen käsistä?"
"Minä karkasin, näette", sanoi Kyösti ja loi Katriin niin lempeän silmäyksen, että tämä punastuen käänsi katseensa lumeen, "enkä nyt aio rauhoittua ennenkuin vanha vaarini on pelastettu".
"Sinä olet kunnon poika", sanoi Antti ja taputti nuorukaista olalle.
"Tiedätkö minne vihollinen on Niiloukon vienyt?"
"En", vastasi Kyösti, ja vapisi vasten tahtoansa kun hän luuli saavansa kuulla vastaukseksi: "Siperiaan;" mutta hän oikein riemastui, kun Antti sanoi:
"Erääsen pappilan ulkohuoneesen, jonka Venäläiset ovat laittaneet sairaita varten, on Niilo viety".
"Kiitoksia ilmoituksestanne, isäntä, ja hyvästi, Katri — älkäät nyt peljätkö", huusi Kyösti heiluttaen kivääriänsä ja lähti sitte jääkärien muassa metsikön lävitse sitä venäläistä jääkäriketjua vastaan, joka odotti Kettusen eteläpuolella.
"Mitä tuo kummallinen ja kamala ääni on, joka ilmassa vinkuu?" kysyi
Kyösti.
Ne jääkärit, jotka kuulivat hänen kysymyksensä, nauroivat salaa ja vanha soturi sanoi:
"Se on luotien musiikkia, poikaseni. Mitä pidät siitä?"