Kyösti ei vastannut tähän. Kummallinen tunne oli vallannut hänen. Hänestä oli kuin tuo pitkä, kestävä ääni olisi muodostunut kähiseviksi kärmeiksi, jotka yhä lähenivät. Hänen sydämensä supistui. Kyllä hänestä olisi ollut parempi, että hän olisi nähnyt vastustajansa. Nyt piti hänen vaan tähtäämän sinnepäin, missä hän näki salamat Venäläisten pyssyistä. Kun hän sattumalta katsoi sivullepäin, huomasi hän puiden välissä tumman esineen. Hän hieroi silmiänsä ja koetti katsoa niin tarkasti kuin hän voi. Niin, oli siinä esine. Se oli Niilon vanha pirtti. Omituinen tunne virtasi nuorukaisen rintaan nähdessään armaan lapsuutensa kodon. Hän toivoi vanhan vaarinsa nyt olevan siellä; ukko olisi sitte nähnyt, ettei nuorempi sukupolvi ollut vanhaa huonompi. Lukijasta on kai kummallista ja liioiteltua, että Kyösti kotonsa nähtyään tuli rohkeammaksi, mutta niin oli todellakin laita. Hän olisi nyt saattanut kuulla toista vertaa enemmän luotia vinisevän ohitsensa, ajattelematta vetää jalkaansakaan takasin; sillä nyt, kun isä ja äiti olivat kuolleet, vanha Niilo puoleksi hukassa — sillä jota enemmän hän ajatteli ukon pelastusta, sitä vaikeammalta se näytti — oli tuo rakas tupa vallannut heidän sijansa hänen sydämessään. Ja kukapa sitä ihmettelisi! Koto on, niin sanoaksemme, osa meistä itsestämme, ja silloin kun sitä uhkaa vaara taikka ihminen on ehkä ainaiseksi sen jättämäisillään, painaa tämä osa sangen raskaana puntarissa. Kun jääkäririvi teki käännöksen, joutui Kyösti vielä lähemmäksi pirttiä. Hän ampui kuin kaksi miestä ja kun taistelua oli kestänyt puoli tuntia oli poika jo kokonaan tottunut luotien vinisemiseen.
Adlercreutz oli itse mukana ketjussa ja kehoitti urheita jääkäriänsä vankasti vastustamaan niitä hajanaisia osastoja, joita Garnault lähetti tuleen. Hänen läsnäolonsa vaikutti hyvää taisteleviin, varsinkin Kyöstiin, joka paloi halusta osoittaa kuntoansa päällikön nähden, ettei tämä saisi huonoa ajatusta Revonlahtilaisista, ja kostaa Venäläisille sekä vangitsemistansa että isonisänsä rääkkäystä.
"Kun ensimmäinen koe on tuommoinen, on siitä helppo päästä ansiokkaasen maineesen", sanoi eversti nähdessään kuinka kylmäverisesti uusi jääkäri jo ampui.
Kyöstin silmissä säihkyi oikeutettu ylpeyden mielihyvä. Adlerereutzin kehoittavat sanat innostuttivat häntä vielä enemmän. Melkein jokainen ampumansa luoti sattui tarkoitettuun mieheen.
Vihdoin alkoi päivän ensi koi kaitana viivana näkyä idässä. Venäläiset joukot näkyivät yhä selvemmin, ja tumma kolonna, joka liikkui joen jäällä, luultiin vihollisen apuväeksi, niinkuin se todella olikin. Niinkuin edellisessä on mainittu, ei Adlercreutzin tarkoitus ollut tehdä päärynnäkköä venäläiseen joukkoon; siksi oli hänen oma osastonsa liian pieni. Kun hän nyt huomasi, että hänen tarkoituksensa oli tehty tyhjäksi, kun ei, nimittäin, Cronstedt ollutkaan ehtinyt perille niin kauvan määrätyn ajan jälkeen, ja kun Venäläiset, nähtyänsä sen pienen joukon, joka kolme tuntia oli heitä vastustanut, alkoivat tehdä liikettä kiertääkseen suomalaisten taakse, puhallutti hän joukkonsa peräytymään.
Se ei ollut Kyöstin mieleen. Kun ei hän tuntenut sodankäymistapoja, tahtoi hän mieluimmin mennä eteenpäin voittamaan taikka kaatumaan. Mutta nyt täytyi hänen vaan totella. Kuitenkin, ennenkuin hän ehkä ainaiseksi jätti armaan kotonsa, tahtoi hän vielä kerran nähdä sen sisustan. Muutamalla askeleella pääsi hän pirtille. Ovi oli vielä suljettuna, mutta akkunat olivat särjetyt. Tässä ei nyt ollut aikaa pitkiin tuuminkeihin, sillä Venäläiset kävivät joka hetki tulisemmin päälle. Hän kapusi sisälle eräästä akkunasta. Huone oli tyhjäksi ryöstetty, ja eräästä nurkassa olevassa vielä savuavasta tuhkaläjästä näki hän, että Venäläiset olivat aikoneet polttaa tuvan. Jos Kyöstillä olisi ollut aikaa, olisi hän sammuttanut tulen, joka vielä kyti tuhan alla, mutta hänen uusien toveriensa ja varsinkin tuon vanhan soturin huudot, sekä uuden vankeuden ja sen yhteydessä olevien seikkojen pelko, pakoittivat hänen kiirehtimään. Vielä kerran loi hän katseen huoneesen, nähdäkseen eivätkö viholliset mahdollisesti jättäneet jotakin, mikä hänelle olisi arvollista. Yht'äkkiä pääsi ilohuuto hänen huuliltansa. Hän oli huomannut rakkaat suksensa koukuissansa katossa, samassa paikassa jonne hän itse oli ne pannut. Silmänräpäyksen työ oli temmata ne alas ja hypätä akkunasta ulos.
"Ha, ha, ha", nauroi vanha jääkäri, kun näki Kyöstin juosten, sukset seljässään, tulevan sijallensa riviin, "kummallisen saaliin sinä sieltä sait. Ansaitsivatko sukset vapauden uhalle panemista?"
Kaikki, jotka kuulivat nämät pistosanat, nauroivat täyttä kurkkua.
Suuttumuksen puna heloitti Kyöstin kasvoilla, kun hän vastasi.
"Tuo pirtti on minun kotoni, ja näillä suksilla, jotka urhea isävainajani on minulle tehnyt, olen minä monta peninkulmaa hiihtänyt. Siksi ne ovat minulle kalliit".