Nauru taukosi heti ja vanha jääkäri sanoi, lepyttäen:
"Kas niin, olkaamme ystävät taas. Se, joka niin pitää kotoansa arvossa, että hän panee vapautensa kaupalle saadakseen sinne luoda silmäyksen, se, Vanhan [Vanha on, niinkuin tiedetään, Väinämöisen lisänimiä] nimessä, joka aina hyvää suojelee, ansaitsee onnea ja kiitosta. En minä sanoillani pahaa tarkoittanut. Kykenetkö sinä ohjaamaan noita pitkiä suksia?"
"Kyllä", vastasi Kyösti kummallisella hymyllä. "Kyllä minä luulen siihen kykeneväni, koska minä olen sitä opetellut kahdeksan vanhasta, enkä talvisin ole juuri muuta tehnyt kuin harhaillut metsissä. Kansa sanookin minua pitäjän parhaaksi hiihtäjäksi eikä susi ohitseni juokse".
"Sitä tahdon pian koettaa", kuului miehevä ääni Kyöstin takaa, ja kun hän äkkiä kääntyi ympäri, kohtasi häntä Adlercreutzin tutkiva silmäys. Eversti ei virkannut sanaakaan lisää, eikä Kyöstikään rohjennut kysyä, mitä hän noilla sanoillaan tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla asiata ajattelematta.
"Tarkoittiko hän, että minä tarvitsin niitä, päästäkseni sitä nopeammin pakenemaan", ajatteli hän, "sitte minä heitän ne oitis pois, se on varmaa".
Kun ketju palausmatkallaan tuli Antti Kettusen talolle, seisoi isäntä taas portailla, mutta Katria ei näkynyt. Kyösti riensi ohitse, Antin häntä näkemättä. Poika ei saattanut katsella niitä nuhteita, joita hän luuli näkevänsä vanhuksen silmissä. Pian jäivät Kettusen ja läntisen Ketin talot jääkäriketjun taakse, joka hyvässä järjestyksessä palasi samaa tietä kuin se oli tullutkin.
* * * * *
Hyvän matkan itäänpäin siitä paikasta, jossa Kyösti oli rakuunat tavannut, ja jota paikkaa ei hän liikutuksetta saattanut jälleen nähdä, seisattui Adlercreutz ja käski joukkonsa leiriytyä siihen. Ei pitkää aikaa kulunutkaan ennenkuin vahtitulet loimosivat siellä ja täällä sen synkän metsän rinteellä, joka Siikajoen itäpuolella ulottui Lumijoen talvitieltä Paavolan ohitse. Lumi oli luotu pois ja jääkärit kokosivat melkoisia risuläjiä, osaksi niillä pitääkseen tulta voimassa, osaksi käyttääkseen niitä istuimiksi. Aamu valkeni hiljalleen ja lupasi tuoda jäljessään kauniin päivän.
Iloisuus, joka tavallisesti on sotaelämän välttämätön seuraaja, oli melkein kokonaan poissa. Se ajatus, kuinka toisellaiselta nyt olisi saattanut näyttää, jos Cronstedt olisi ehtinyt perille Adlercreutzin antaessa Venäläisille tekemistä pohjoisessa, synkisti jokaisen mieltä, väsyneet jääkärit olisivat ehkä saaneet levätä kunnollisissa majoissa, tarvitsematta, niinkuin nyt, oikoa jäseniänsä melkein paljaalla maalla, jonka nihkeys ei suinkaan vaikuttanut hyvää. Kuitenkaan ei kukaan huolehtinut leposioistansa, ainakaan ei kukaan niistä kuulunut mitään valittavan. Mutta palausmatka pisti kuin terävä teräs monen soturin sydämeen ja pusersi monen nöyryytyksen kyyneleen hänen silmistään.
"Pitääkös palausmatkan nyt taas alkaman, juuri kun olemme ruvennet eteenpäin menemään", sanoi vanha jääkäri, joka Kyöstin kanssa oli eteläisimmän vartiotulen vieressä, "silloin minä tahdon puolestani sanoa, etten minä jaksa kulkea edemmäksi. Minun jalkani ovat liian vanhat ja minä olen kyllästynyt noiden sakramenskattujen ryssien edellä 'travaamiseen', jotka me ajaisimme halki koko Suomen, jos vaan saisimme, mutta…"