Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloin nuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannen Kustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotka silloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nyt vihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidän isäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.
Joen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talolliset koossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin "Ruotsin virstan" kirkon pohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjän rikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti aina noudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä — niinkuin rikkaat miehet enimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että he luulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella — ylpeä ja kova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensa vastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinen hyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänyt sotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen. Sentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:
"Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni en saata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkein kaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minua huolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihon pelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niin paljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemme pirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka. Itse olen jo liian vanha ottamaan museettia käteeni; älkööt vaan nuoret, jotka vielä ovat jäljellä, turhaan viipykö ja odottako, kunnes vihollinen on sitonut heidän kätensä rautaisilla siteillä. Ruutia ja pyssyjä on minulla kotona kätkössä; kuka tahtoo saa käydä noutamassa mitä hän tarvitsee".
Vahvaa mielihyvän murinaa kuului seurassa, ja Antti Kettusen naapuri sanoi.
"Antti on puhunut niinkuin uskollisen pohjalaisen sopii. Me tahdomme pysyä valassamme, jonka olemme tehneet kuninkaallemme, Kustaa neljännelle, ja petturi on se, joka uskollisuutensa rikkoo". Antti jatkoi:
"Te tiedätte ettei vielä ole montaa päivää kulunut sittekuin joukkomme voitti ensimmäisen voittonsa Siikajoella. Eipä mahda pitkä aika kulua ennenkuin uudestaan paukkuu. Olkoon silloin jokainen valmis astumaan vaaraa vastaan, vaikka se uhkaisi meidän henkeämmekin. Sinä, Niilo", jatkoi hän kääntyen vanhemman miehen puoleen, joka seisoi lähellä, murhe kalpeilla kasvoillaan, "saatathan sinä lähettää Kyöstin mukaan. Tosin hän on vaan viidentoista vuotias, mutta totta hän saattaa kiväärin laukaista, kuulemma".
"Antti", sanoi Niilo, yksi rikkaan talollisen monesta torpparista, laskein vavisten kätensä lähellä seisovan poikansa pojan päälle, "minä en tosin ole menettänyt kuin yhden pojan Siikajoella, kun ei minulla ollut enempää annettavaa. Vaikka minulla olisi tuhat poikaa, antaisin minä ilolla kaikki isänmaan edestä. Kyöstikin saa mennä, mutta minä olen tahallani pidättänyt hänen kotona siksi kun asiat tulevat paremmin järjestykseen. Uskokaat minua, hyvät ystävät", jatkoi Niilo ja oikasi vartaloansa, "minä, vanhana sotamiehenä, tiedän parhaiten, että järjestys, johto ja yhteys edistävät voittoa enemmän kuin nuoruuden rohkeus järjestyksettä. Minä sanon kuin te, Antti, että jos minulla olisi yhtä paljon voimaa kuin halua, ottaisin minäkin kiväärin käteeni ja menisin vihollista vastaan. P——le! Minä muistan kyllä vanhat ajat. Olisitte vaan olleet mukana Porrassalmella, jossa eversti Döbeln sai haavansa otsaan, Savitaipaleella, Kärnäkoskella ja monessa muussa paikassa. Hei, kuinka vihollinen sai selkäänsä, varsinkin Porrassalmella! Suokoon Jumala jälkeläistemme aina kuolevan samalla rohkeudella kuin heidän isänsä".
"Amen^, vastasivat kokoontuneet yhteen ääneen.
"Poikani", sanoi Niilo ja astui vähän sivulle miehistä, "nyt saat viimeinkin tahtosi täytetyksi. Etkö nyt ole iloinen^"
"Olen, vaari", riemuitsi viidentoista vuotias Kyösti ja rohkeus ja uljuus loistivat hänen vaaleissa sinisilmissään. "Saattepa nähdä, vaari, ettette te turhaan ole opettanut minua lataamaan ja ampumaan. Tykinpauketta en minä pelkää ensinkään, minä kuultelin sitä läheltä Siikajoella ja silloin minä jo totuin siihen. Saatte olla varma siitä, etten minä tahdo olla isää huonompi".