Kun vanha soturi taputti pojanpojan päätä, tipahti lämmin kyynel hänen hopeanhohtoiseen partaansa. Toisen hän oitis puserti silmäkulmaansa ja sanoi, Kyöstiä syleillen:
"Jumala siunatkoon sinua. Jos Herra ottaisi sinunkin pois, niin minä kuitenkin tiedän että sinä ja isäsi olette kaatuneet isänmaamme edestä, ja minä saatan levolla astua hautaani. Tule, poikani, menkäämme kotio katsomaan vanhaa museettiani, joka vielä kyllä saattaa keikahuttaa vihollislurjuksen hangelle".
"Niin, minä hieron piipun niin kirkkaaksi kuin olisi se hopeata", huudahti nuorukainen iloisesti.
Vanha Niilo ja hänen poikansa poika olivat tuskin ehtineet kirkonaidan ulkopuolelle, kuin Antti Kettunen kovalla äänellä huusi:
"Varo itseäsi, Niilo; nyt sinä hyökkäät suoraa päätä suden kitaan. Minä näen kasakoitten piikkien kiiltävän toisella puolen jokea!"
"Niin oikein, vaari", sanoi Kyösti osoittaen sormellansa sinne päin kuin Antti oli sanonut, "tuolla he ovat".
Niilo-ukko katseli hetken tarkasti läheneviä kasakoita, joiden takana pitkiä riviä jalkaväkeä näkyi. Tavan takaa hän molemmin käsin hieroi silmiänsä ikäänkuin teroittaakseen näkökykyänsä. Vihdoin sanoi hän:
"Antilla on tarkat silmät; hän on oikeassa. Nuo ovat ennestään tunnettuja aropetoja, jotka tulevat hävittämään ja polttamaan, sillä he ovat luonnollisesti perin raivoissaan kärsimästään tappiosta. Pian kotio, Kyösti. Nyt ei ole aikaa piippua kiillostamaan. Nyt on sen sijaan pantava piippuun luoti, joka osaa purra ja rohkeutta lisäksi. Vaikka olenkin näin vanha, en saata istua kotona, kun vihollinen lähenee omia asuntojamme. Riennä, poika, kyllä minä seuraan jäljessä".
Näin sanoen lähti vanha soturi astumaan. Näytti siltä kuin hän olisi kumppaniensa etupäässä ajanut vihollista takaa; hänen käyntinsä oli tasaista ja nopeata; hopeaiset hapsensa, jotka olivat yhtä valkeat kuin lumi allansa, valuivat hänen hartioillensa; silmissä paloi sama tuli kuin pitkää aikaa ennen, hänen seisoessaan ensimmäisessä rivissä kun Venäläiset hyökkäsivät pienen Porrassalmen ylitse ja kunnaalla kävivät Savolaisten kimppuun; ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, ennenkuin hän astui kotonsa kynnyksen ylitse. Silloin huudahti hän:
"Pian tuomaan pyssy tänne, Kyösti. Minä etsin ruudin ja luodit".