Lähelle puoli tuntia kului ennenkuin Niilo ja hänen holhokkinsa valmistuivat. Kyösti astui ensinnä ulos. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kynnyksen ylitse, ennenkuin suuttumuksen ja peljästyksen huuto kajahti hänen huuliltansa. Vanhus, joka parhaillaan pani telkeä oven eteen, aikoi juuri kysyä pojan huudon syytä, kun hänkin säpsähti ja hämmästyksessään pudotti nenäliinan, johon hän oli pannut ruudin ja luodit, ja vieläpä semmoisella seurauksella, että kaikki ampumavarat menivät hukkaan. Torppaa ympäröivän matalan kiviaidan takana kiilsi päiväpaisteessa painettimetsä ja sieltä kuului samassa myös karkea huuto:
"Stoi (seis)!"
Venäläiset jääkärit olivat piirittäneet Kettusen molemmat talot ja
Niilon torpan.
2.
Venäläisten äkkiarvaamaton tulo oli tehnyt Antti Kettusen ja hänen kumppaniensa kauniin päätöksen tyhjäksi, ainakin täksi kerraksi. Mutta, niinkuin säen kytee tuhassa ja tarvitsee vaan tuulahduksen viemään tuon heikon tuhkapeitteen pois, sen uudestaan ilmituleen syttyäksi, niin Revonlahden talonpojatkin päivä päivältä ja yhä lisääntyvällä levottomuudella odottivat jotakin muutosta siinä tilassa johon he olivat joutuneet. Tosin Venäläiset olivat tarkkaan tutkineet kaikki asunnot ja ottaneet haltuunsa kaikki aseet ja ampumavarat, joita he olivat tavanneet, mutta ukot ajattelivat näin: "Kun me vaan pääsisimme kutsumattomista vieraistamme, niin kyllä me hankimme itsellemme ampumavaroja ja aseita".
Oli huhtikuun 24 päivä illalla. Pakkanen oli lauhtunut; kirkon ja pappilan ympärillä olevilta kunnailta virtasi pieniä puroja alas jäälle; metsien kaunis puku muuttui vähitellen vedeksi, ja auringon säteet muuttuivat yhä lämpeimmiksi. Kaikki osoitti että lämpeämpi ajankohta oli tullut.
Kuinka ihminen iloitseekaan keväinen tulosta! Hän tuntee itsensä ikäänkuin uudestaan syntyneeksi ja voimistuneeksi uusia vastuksia varten; tuntuu siltä kuin mieli vähitellen heräisi pitkästä, horroksen tapaisesta talviunesta. Maa pukeutuu vihreään pukuunsa; puissa on jo kuiskailevia lehtiä ja niiden äidillisessä suojassa hymyilevät pienet kukkaset niin viehättävästi ja näyttävät sanovan uneksuvalle ihmiselle: "Nosta pääsi! Kevät on tullut ja helmassaan se kantaa sinun tulevaisuuttasi. Elä uudestaan!" Virrat, lähteet, jäästä vapautetut aallot laulavat äärettömänä riemuitsevana kuorona: "Nyt on kevät! Ilon aika on tullut!"
Mutta vaikka tämä ilon aika oli tulossa Suomen seuduilla ja jo huomattiin sen ensimmäinen viesti, penseä tuuli, ei se kuitenkaan herättänyt mitäkään iloa Revonlahden asujamissa. Ja kuinka he saattoivatkaan riemuita keväimen pikaisesta tulosta, kun vihollinen metelöitsi heidän kotoseuduillansa; kuinka he saattoivat iloita luonnon nuorennetusta elämästä, kun heidän omaansa, lastensa ja vaimojensa elämää joka päivä uhattiin! Tosin oli saadussa voitossa ilon syytä, mutta voihan oikullinen onni muuttua ensi koetuksessa. Sanalla sanoen: Revonlahtilaisten tila ei suinkaan iloa herättänyt.
Kun Niilo ja hänen poikansa poika "olivat otetut aseilla varustettuina", niinkuin sanottiin, kohdeltiin heitä kovemmin kuin muita. Paitsi tavallisia loukkaussanoja, sai vanhus sekä upseerien että sotamiesten puolelta kärsiä ruumiillistakin kovuutta. Kun tämän sodan historiaa luetaan, tullaan tavallisesti siihen päätökseen, että kasakat hurjimmin ja raaemmin kohtelivat maan asukkaita, mutta se käsitys on väärä. Kasakat, ja varsinkin siniset eli donilaiset, kohtelivat aina heitä sävyisemmin kuin muut joukot. Vihreitä jääkäriä sitä vastoin vihattiin ja peljättiin kovimmin. Nepä juuri Kyöstiäkin ja hänen vanhaa isoaisäänsä rääkkäsivät. Viisitoista vuotias ei huolinut niistä haavoista ja mustelmista, joita hän sai, hän ei päästänyt huuliltansa pienintäkään valitusta, mutta kun hän näki vanhuksen iskuista vaipuvan maahan, näki kuinka veri tahrasi hänen kasvonsa ja valkeat hapsensa, ei hän enään saattanut malttaa mieltänsä. Silmänräpäystäkään arvelematta tempasi hän käteensä penkillä olevan kirveen ja löi sillä jääkäriä, joka oli vanhusta rääkännyt, päähän niin lujasti, että tämä ääntäkään päästämättä kuolleena vaipui maahan. Ennenkuin jääkarit ehtivät tointua, oli Kyösti, jolla norjuudessa tuskin oli vertaistaan, tarttunut kaatuneen ladattuun pyssyyn ja asettunut puolustusasentoon.
Tämä tapahtui pienessä rappeutuneessa tuvassa, joka oli vaan muutaman kyynärän päässä kirkon aidalta, varsin joen rannalla. Kaikki kirkonkyläläiset, jotka suruisina harhailivat Venäläisten seassa, katselivat tapausta ja moni sydän "leiskahti ilosta" nähdessään Kyöstin rohkeutta.