"Toden totta", kuiskasi Antti Kettunen naapurilleen, "minä olen erhettynyt tuon pojan suhteen. Hänellähän on rohkeutta meidän kaikkien edestä, ja minä oikein olen häpeilläni kun meidän toimettomina vaan täytyy katsella". Koko joukko kirouksia vihatuista vihollisista lopetti hänen puheensa.
"Mitäpä saatamme tehdä", sanoi naapuri. "Olla vaiti ja katsella, emme muuta".
Antti Kettunen puri hampaitansa ja vannoi itseksensä, että hän vapaaksi päästyänsä kovasti kostaisi turvattoman Niilon rääkkääjille.
Kyöstin uhkaava asento ja hänen päättävä tekonsa saivat Venäläisten ensi silmänräpäyksessä hämmästymään. Heitä suututti kuitenkin se häpeä, että heidät oli voittanut parraton poika, joka lisäksi oli heidän vankinsa, ja muutamat töyttäsivät tempaamaan Kyöstiä alas penkiltä jolle hän oli hypännyt. Mutta vanhan Niilon pojanpoika näytti, että hän oli Suomalainen ja että hän oli perinyt isänsä ja isänisänsä mielialan. Vaikka hän olikin vaan kasvava poika, heitteli hän raskasta kivääriä niin voimallisesti ja samalla semmoisella menestyksellä, että kaksi jääkäriä tarmotonna keikahti laattialle. Kyöstin rinta aaltoili ja hänen muuten lempeissä silmissään säihkyi rohkeus ja taisteluhalu. Hänestä sopi sanoa, että nyt juuri vaarojen ja kunnian himo hänessä syttyi.
"Hyvin Kyösti", huusi vanha soturi, tuo jäännös kolmannen Kustaan ajoilta, ja nousi käsivarrelleen, "sinä olisit varmaankin ansainnut olla kanssamme Porrassalmella, jos silloin olisit elänyt. Jos sinun reima ja kunnon isäsi…"
Joku pyssyntukilla sattui vanhuksen toiselle hartialle. Hiljaa vaikeroiden vaipui hän taas laattialle. Tämä uusi rääkkäys sai veren vieläkin tulisemmin kiehumaan Kyöstin suonissa, se tulvasi valtavammin hänen kasvoihinsa ja hän huusi:
"Kurjat pelkurit, jotka rääkkäätte avutonta ja turvatonta ukkoa, tulkaat vaan tänne jos uskallatte!"
Jääkärit, jotka eivät tähän saakka uskaltaneet ampua peljäten päälliköitten huomiota, valmistausivat nyt sitä tekemään. Kun Kyösti huomasi heidän tarkoituksensa, päätti hän olla heitä nopeampi liikkeissään. Muuan jääkäri nosti pyssynsä tähdätäkseen; Kyösti oli vilkkaampi ja jääkäri kaatui. Salamana tuli se ajatus Kyöstin päähän, että hänen piti koettaman paeta ja rukoileman päälliköiltä armoa vanhalle isoisällensä. Tuumasta toimeen. Ruudinsavun vielä peittäessä läsnäolevat verhoonsa, heitti hän voimakkaasti pyssyn vihollisiin, joissa kova parahdus todisti iskun sattuneen, hyppäsi norjasti alas penkiltä ja riensi nopeasti kuin kärme hämmästyneitten vihollisten lävitse. Hän oli jo ehtinyt ovelle, kun joku esti hänen pääsemästä edemmäksi. Kyösti katsoi ylemmäs: edessään seisoi ylhäinen upseeri. Upseeri katsahti nuorta Suomalaista, joka hengästyneenä seisoi hänen edessään, sekä jääkäriä, jotka hämmästyksissään tepastivat edestakaisin tuvassa.
"Mitä tämä on", huudahti hän osoittaen tainnotonta Niiloa, "olenhan minä kovasti kieltänyt, ettei ketään saa milläkään tavalla rääkätä. Kuka ampui?"
"Minä", vastasi Kyösti, näyttämättä vähääkään pelolta.