"Sinä", sanoi Venäläinen, "oletko sinä ampunut oman maanmiehesi?" Upseeri luuli Niilon ammutuksi, sillä hän ei nähnyt kaatunutta jääkäriä, kun sen kumppanit olivat siirtäneet ammutun syrjään upseerin tullessa.
"En; minä olen ampunut venäläisen jääkärin", vastasi Kyösti niin reimasti, että Kettusen Antti, joka naapurinsa kanssa oli tunkeutunut lähelle upseeria, kuiskasi talonpojan korvaan:
"Jos tuo poika vaan elää sodan ylitse, saa hän, eikä kukaan muu, tyttäreni vaimoksi. Minä pidän tuosta pojasta, sillä hän on yhtä rohkea kuin omatkin poikani olivat".
Antin naapuri aikoi vastata, mutta venäläisen upseerin sanat keskeyttivät häntä.
"Puhu, poika", sanoi upseeri tuimasti, "mutta jos valhettelet ammutan sinun paikalla kuoliaaksi".
Kyösti kertoi alusta loppuun asti sen kamalan menettelyn, jolla hänen isoaisäänsä oli kohdeltu ja lopetti näin:
"Kun näin ettei vaarini muulla tavalla olisi päässyt vapaaksi, ammuin minä hänen kiusaajansa".
"Herra kenraali", sanoi samassa muuan saapuville tullut upseeri, "tämä poika ja vanhus tuolla olivat vangittaissa aseilla varustetut".
"Onko se totta?" kysyi kenraali kovasti.
"On! Ainakin oli minulla vaarin vanha museetti, jolla hän entisaikoina on monta ryssää kaatanut", vastasi Kyösti ripeästi, "ja jos minä kerran pääsen vapaaksi, niin kyllä minäkin sillä heitä muutamia kaadan".