"Nyt saattaisin sinun jättää pitkällä nenällä", ajatteli Kyösti, "mutta sitte sinä tietysti hiivit johonkin taloon ja saatat ehkä saada jonkun maanmieheni saaliiksesi. Mieluummin saisit syödä jokaisen ryssän Revonlahdelta, mutta et sinä huoli mistäkään erosta ihmisissä. Sentähden on kai parasta, että teen sinusta lopun".
Susi juoksi jotenkin nopeaan, vaikka syvä lumi nähtävästi oli sen juoksulle esteenä, ja vähänkin taitamattomamman hiihtäjän kuin Kyöstin olisi ollut sangen vaikeata päästä pakoon. Suomalainen ojensi karpiininsa, kun peto oli vaan muutaman kyynärän päässä ja jo aikoi syöstä hänen päällensä. Taitavuudella, joka pelasti hänen henkensä, sillä hän oli hyvin poikamaisesti päästänyt suden liian lähelle itseänsä, teki hän äkkinäisen käännöksen ja laukasi samassa aseensa. Molemmat luodit menivät suden avattuun kitaan ja tappoivat sen paikalla.
Samassa hetkessä kuin laukaus pamahti, kuului pitkäveteinen, valittava ulvona sieltäpäin, josta kuollut vihollinen oli tullut, ja Kyösti, joka tästä äänestä oli kovin peljästynyt, ehti tuskin, kaiken taitonsa ja voimansa avulla, taajempaan metsään, ennenkuin puoli tusinaa susia, yhtä nälkäisiä kuin ammuttukin, syöksi lakeudelle ja kuolleen toverinsa nähdessään hurjalla himolla kävivät sen kimppuun. Tämä pelasti Kyöstin. Hän ei viipynytkään enään nähtyänsä petojen rupeevan repimään ammuttua; silloin riensi hän matkaan, nopeammin kuin ennen. Varmuuden vuoksi latasi hän karpiinin uudestaan, jos matkalla vielä useampi vaara tarjoutuisi.
Kohtaamatta mitään vastusta hiihti hän Montisen, Jääskelän ja Korkialan ohitse ja oli jo lähellä eteläistä Lodenperää, kohta Lungin pohjoispuolella vanhan jokipohjan vieressä, missä se muuttuu kaidaksi ojanteeksi, joka kesäisin on kuivilla, mutta pari sataa kyynärää etelämpänä juoksee tavallista levyänsä. Kyösti hengitti vapaammin. Kun hän vaan pääsi Lunkiin, kävisi hänen kyllä hyvin, sillä siellä hän toivoi tapaavansa omaa väkeä.
Mutta yht'äkkiä hän pidätti kuultelemaan. Hän ei pettynyt; metsässä oli ihmisiä ja vieläpä hyvin lähelläkin häntä. Epätietoisuus siitä olivatko he vihollisia taikka maanmiehiä, tuskastuttivat nuorta hiihtäjää, sillä hän ei tietänyt odottaisiko hän siksi kuin he näyttäheysivät, vai jatkaisiko hän matkaa. Vähän tuumittuansa valitsi hän jälkimmäisen ja oli jo lähtenyt eteenpäin, kun mahdoton rytinä pakoitti hänen uudestaan pysähtymään, tapahtui mitä tahansa. Pari laukausta kuului ja paukahduksesta päätti Kyösti, etteivät ne olleet suomalaisesta pyssystä kotoisin. Rytinä kasvoi ja viidakkojen lävitse, jotka tallaantuvat kuin heikot ruohot, riensi muhkea täysikasvanut koiraskarhu. Jos Kyösti olisi varmaan tietänyt metsästäjien olleen suomalaisia, olisi hän kyllä ruvennut "nallen" kanssa otteluun, mutta nyt hänen täytyi hillitä metsästysintoansa. Karhun matka kävi noin viisikymmentä kyynärää Kyöstistä.
Metsästäjät tulivat kohta otuksen perässä, ja nuorukaisen tarkka silmä havaitsi heti, että ne olivat venäläisiä, osaksi kasakoita ratsastaen, osaksi jääkäriä suksilla. Nyt oli hänen tilansa vaikeampi, kuin silloin kun susi hätyytti häntä, sillä jos joku Venäläisistä olisi parempi hiihtämään kuin hän, saattoi hän, asioiden näin ollen, ottaa vapaudelta ja ehkä elämältäkin jäähyväiset. Moittien ajattelemattomuuttansa siinä, että hän salli uteliaisuuden vietellä itseänsä pysähtymään, kun hänellä oli niin tärkeä asia ajettavana, lähti hän liikkeelle päästäksensä pakoon, jos suinkin mahdollista oli. Mutta jääkärit olivat jo huomanneet hänen. Onnettomuuden lisäksi tuli vielä se, että ryssien joukossa oli sama vanha jääkäri, jonka vartioittavaksi Kyösti oli jätetty ja tämä tunsi oitis entisen vankinsa, vaikka oli matkaakin heidän välillänsä. Nähdessään Kyöstin, joka paollansa oli ukolle saattanut parikymmentä nuuttaruoskan iskua, heräsi kiukku hänessä, ja hän vannoi verisesti kostavansa. Hän huusi sentähden muutamalle toverilleen sekä parille kasakalle ja rupesi ajamaan nuorta Suomalaista takaa. Venäläiset olivat hyviä hiihtäjiä, varsinkin tuo vanha jääkäri ja voimansa avulla läheni hän yhä Kyöstiä.
Niin oli takaa-ajoa kestänyt hetken matkaa, kun Kyösti yht'äkkiä näki edessään kaksi ratsastavaa kasakkaa. Hän hämmästyi mutta vaan hetkeksi. Seuraavana sekuntina teki hän jo uskaliaan käännöksen parin puun välissä, ja sai siten vastassaan olleet kasakat sivullensa. He kannustivat ja suomivat hevosiansa ja koettivat parastansa päästä kyllin pian osaksi löyhän lumen lävitse, ja toisen onnistuikin lähetä niin, että hän jo nosti keihästänsä. Mutta Kyösti kumartui ja isku meni harhaan. Samaten kävi toisen kasakan luodin.
Nuori Suomalainen tarttui karpiiniin ja juuri kun kasakka sai irti heittoaseensa, joka oli tunkeutunut syvälle erään puun runkoon, ja aikoi syöstä pakolaisen perään, ampui tämä. Luoti sattui hevosen rintaan. Haavoittunut eläin hirnui kivusta ja kaatui. Hiihtäessään henkensä edestä eteenpäin, latasi hän äkkiä karpiinin uudestaan. Toisen kasakan luoti viilsi niin läheltä Kyöstin korvaa, että hän oli vähältä kaatua. Vastaukseksi sai kasakka suomalaisen luodin keskelle rintaansa. Hänen kuolinvuoteensa oli valkea lumi.
Mutta vielä ei oltu vaarasta päästy. Päin vastoin se lähestyi yhä uhkaavampana, vanhan jääkärin muodossa. Kasakkain viivyttäessä Kyöstiä, oli tuo vanha hiihtäjä tuntuvasti lyhentänyt matkaa itsensä ja pakolaisen välillä. Ainoalla silmäyksellä oivalsi Kyösti tämän. Hän ei edes joutunut uudestaan lataamaan asettansa. Kasakoista vapautuneena alkoi hän hiihtää kahta hurjemmin. Vanha Venäläinen ponnisti voimiansa. Puhisten kuin kaksi höyryveturia kiitivät ajettu ja ajaja puiden välitse, Kyösti tehden koukelmia sinne tänne, pettääkseen vainoojaansa, mutta tämä, joka jo luuli olevansa varmana saaliista, seurasi sitä tarkasti, ja vähensi vähitellen sitä väliä, joka eroitti hänen pakolaisesta. Tämän huomasi Kyösti ja hän ponnisti voimiansa niin paljon kuin hän suinkin voi. Henki riippui hiuskarvasta.
Yht'äkkiä häneltä pääsi ilohuuto. Metsän harvojen puiden välistä havaitsi hän joen ja toisella puolen tunsi hän selvästi Lungin rakennukset. Hän teki viimeisen ponnistuksensa. Venäläinen niinikään. Kyösti kiiti rantamaa pitkin ja hänen piti juuri laskeman joelle, kun hän yhtäkkiä syöksähti päällensä pystyyn jäälle. Kun hän äkkiä nousi ylös, näki hän että vasen suksi oli taittunut juuri jalkanahan edestä. Innollisesti himoten toiselle puolen jokea, oli hän päästänyt suksensa menemään päin lumeen peittynyttä kiveä, jonka seurauksena oli sekä hänen kaatumisensa että suksensa menettäminen. Ryssä ilmestyi samassa rantaäyräälle. Salamana kiiti hän jäälle ja hurjalla äänellä huusi hän: