Talvitiellä, joka kävi Siikajoen läntistä rantaa Revonlahden ja Paavolan kirkkojen välillä, kulki soturijoukko yöllä huhtikuun 26:nnen ja 27:nnen päivän välillä. Sää oli suojakasta ja vaikeutti marssia, jonka ohessa suksistelevat jääkärit, jotka sivuilla harhailivat eteenpäin, ainoasti suurimmalla vaivalla pääsivät eteenpäin. Osastossa oli 4 pataljoonaa Savolaisia, Savon ja Karjalan jääkäriä, 50 karjalaista rakuunaa sekä 4 kolmipuntaista tykkiä. Koko luku teki 2,700 miestä eversti Cronstedtin johdolla. Matkan määränä oli Revonlahti.
Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla ja vielä oli niin pimeä että joukot vaan ylen vitkaan etenivät. Tarkka vartio, joka pidettiin, että vihollinen olisi niin valmistautumaton kuin suinkin, esti myöskin joukon nopeata kulkua. Suurin vaikeus oli tykkien kuljettamisessa, mutta vetäjien ja sotamiesten yhteisillä ponnistuksilla saatiin nekin eteenpäin, vaikka vitkalleenkin.
Cronstedt ei ollut parhaalla tuulella, vaiti ja tuumivana ratsastaessaan ensimmäisen jalkaväkipataljoonan etunenässä. Hänen tutkivat silmäyksensä liitivät kolonnasta kolonnaan niin pitkälle kuin ne ulottuivat, mutta niissä ei nyt kuvastunut iloisuutta, vaan levollista vakaisuutta. Hyvän hetken ratsastettuaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, toinen käsi takin alla ja toisella leikiten ratsunsa ohjaksilla, nosti hän katseensa pimeätä taivasta kohden, jolla synkkiä pilviä nopeasti kiiti toinen toisensa jäljessä. Muutamia minuuttia katseltuansa pilviä, ikäänkuin olisi hän niiltä tahtonut kysyä omaa ja osastonsa kohtaloa seuraavana päivänä, sanoi hän puoliääneen itsekseen:
"Jumalan avulla ja miesteni urhollisuudella on voitto oleva meidän".
Hän oli tuskin lausunut viimeisen sanan, kun kaksi ratsastajaa täyttä nelistä ajoi hänen rinnallensa.
"Eversti", sanoi toinen, "minun poikani haluavat levottomuudella vihollisten kimppuun. Sallikaa meidän kiirehtiä marssiamme".
"Hyvä everstiluutnantti Christiernin", sanoi Cronstedt, hymyillen sille innolle, joka joukkoansa elähytti, "miten tässä on mahdollista nopeammin kulkea. Lumihan estää jokaisen liikkeen. Saatatte olla varma siitä, että muuten olisin pyrkinyt pääsemään ajoissa perille. Kello on jo pian 5 emmekä vielä ole Pouskaria edempänä. Jo kaksi tuntia sitte piti Adlercreutzin oleman talvitiellä Lumijoelle. Minä olen varma siitä, että hän puolellatoista sadalla miehellään on uskaliaasti käynyt vihollisen kimppuun. Ainoa lohdutus on se, etteivät Venäläiset saata pimeässä nähdä hänen väkensä vähyyttä. Kuinka teidän väkenne laita on, everstiluutnantti Lode?" kysyi hän toiselta ratsastajalta, joka ei vielä ollut sanaakaan sanonut.
"Se kulkee tasaisesti eteenpäin eikä riehu niinkuin Christierninin ja Furumarkin jääkärit", vastasi ukko Lode levollisesti, luoden toverilleen leikkisän katseen, jonka tämä palkitsi vastaten:
"Mutta kun tarvitaan, niin kyllä minun mieheni ovat yhtä levollisia ja vakaita kuin sinunkin".
"Enhän ole milloinkaan sitä kieltänytkään", selitti Lode ojentaen sotatoverilleen kätensä, jota tämä lämpimästi pusersi.