Muuta vastausta venäläiset eivät saaneet, vaikka miten uhkasivat pistää kuoliaaksi joka hengen koko saarella. He sanoivat myös kohta saavansa kolme tykkiä, mutta ei sekään säikäyttänyt kalastajoita heidän päätöksestään puolustaida viimeiseen saakka. He toivoivat Laurin kohta tulevan heidän avuksensa, niinkuin hän oli kirjoittanut, ja siksi luulivat kyllä kestävänsä.
Ampumista jatkettiin siis ja joka kerta kuin venäläiset lähenivät rantaa, tuiskusi heitä vastaan niin rajusti suomalaisten luotia saaresta, että heidän vimmoissaankin täytyi vetäytyä takaisin.
Kauimmaksi rannalle tehdyn multavallin taa oli vanha Eero asettunut ja hänen viereensä hänen vaimonsa, Svärdin leski sekä hänen tyttärensä. Sillä aikaa kuin ukko ampui yhdellä luodikolla, ja harvoin laukaus turhaan meni, latasivat vaimot molempia toisia, sillä ukolla oli kolme kauas kantavaa.
"Vaikeaksipa ryssän käynee päästä tuosta veden yli", mutisi ukko sivellen partaansa. "Miehet ampuvat rivakasti ja jos ei teidän tupaanne, muori, olisi tuolla, karkoittaisimme pian ryssän pois koko rannalta."
"Koettakaa ampua se tuleen", lausui eukko vaikka vaikeastikin.
"Se olisi ainoa keino päästä niistä", vastasi Eero miettivästi, "mutta se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Hiisi, ett'en tuota tullut ennen ajatelleeksi."
Aika oli sillä välin kulunut ja idästä alkoi päivä tuntua. Tämä oli suomalaisille suureksi eduksi, sillä he voivat nyt hyvin eroittaa vihollisensa, vaikk'ei heidän kasvojansa. Luodit sattuivat nyt tarkemmin.
"Kas tuolla, tuolla", kuiskasi Aina ja tarttui Eeron käsivarteen juuri kuin tämä oli ampumaisillansa. "Tuolla, vasemmalla hän käy."
"Kuka?" kysyi ukko hämmästyen katsoen vaalenneesen tyttöön. "En minä näe mitään."
"Etempänä vasemmalla varvikossa, voi, hän se on!"