"Kuka hän?" kysyi Eero uudelleen, kun hän näki kaksi miestä, jotka hiipien ja piillen pyrkivät rantaan päin.
"Hän, joka opasti viholliset tänne. Minä tunnen hänet nyt hänen pitkästä viitastaan."
"Tiedätkö hänen nimensä", kysyi Eero taas ja piti tarkasti silmällä molempia hiipiviä miehiä.
"Tiedän!"
"Kuka se on? Minä arvaan sen jo, mutta tahdon kuulla sen varmaan."
"Se on Niilo", kuiskasi Aina tuskin kuuluvasti.
"Tuota katalaa", mutisi Eero puristaen pyssyänsä, "aavistinpa että se siitä viimein tulisi; hänen isänsä kasvatti hänet heittiöksi, ja semmoisen ei käy hyvin ajassa eikä ijankaikkisuudessa. Ainakin säikäytän tuota konnaa, niin että hän kyllä tietää, että olemme huomanneet, missä hän on."
Näin sanoen tähtäsi vanhus tarkkaan, liipasi, luoti vinkui ja tuntemattomalta lensi hattu päästä, niin että punainen pörrötukka näkyi.
"Se on hän", kiljasi Eero niin että useammat sen kuulivat. "Niilo on kavaltaja, hän on saattanut ryssät tänne. Kirous hänelle!"
Ainakin puolikymmentä piippua tähdättiin vielä epäkelpoa kohti ja luodit vinkuivat hänen ympärinsä, mutta eihän pahaan yksikään sattunut. Hän pyrkikin, kun kovan näki, suojaan niin pian kuin pääsi. Mutta hänellä oli mukanaan paljoa enemmän sotamiehiä, kuin suomalaiset luulivat, nämä syöksivät nyt rantaan matalaan kaislikkoon ja pian näkyi pieni vene täynnään venäläisiä tulevan sieltä ulos.