Kun vihdoin viimeinen laukaus oli kajahtanut ja venäläiset parkassein menetettyä myös menettivät rohkeutensa, oli aurinko jo mailleen menemässä, hämärä tuli ja kesäyö peitti tienoon.
* * * * *
Siitä tuvasta, missä ratkaiseva taistelu oli raivonnut, oli sen jäljet poistettu, miten oli voitu. Huoneet oli siivottu, eikä ympärilläkään enää ollut ruumisläjiä. Veripilkut oli huuhdottu pois, mutta se paikka, missä kavaltaja Niilo oli kuollut, oli vielä veressä. Jäisikö se merkki tupaan todistamaan omistajan ilkeätä tekoa ja ansaittua loppua? Siltä ainakin näytti.
Tässä huoneessa istuivat sairasvuoteen ääressä, Laurin vanhan isän ympärillä, Svärdin leski, Aina, Lauri, vanha Eero ja Antti. Synkkä äänettömyys vallitsi aluksi, eikä ihme ollutkaan; olihan paljon outoa, odottamatonta tapahtunut sitte auringon nousun.
"Onko meiltä monta kaatunut?" kysyi Svärdin leski Eeroon kääntyen.
"Neljä on mennyt Tuonen tietä", vastasi ukko, "ja kuusi on pahoin haavoitettua. Lääkäri, joka on sotamiesten mukana, sanoo niiden kuitenkin paranevan."
"Ketkä ovat kuolleet?"
Eero luetteli ne nimeltään ja lausui päätteeksi: "Emme me aio antaa niiden leskien kärsiä puutetta. Eipä niin, sen olen luvannut, ja jos ei kukaan muu ota niitä, niin otan minä kaikki hoitooni."
Viimein jäi asia siihen, että läsnäolijat päättivät tehdä mitä velvollisuus vaati, ja sitte käännyttiin muihin aineisiin.
"No, kauaksiko, Lauri, jäät nyt luoksemme?" kysyi Eero iloisen ystävällisesti. "Tapasin poikani, joka on samassa komppaniassa kuin sinä, ja hän sanoi että teidän piti marssia jo tänä yönä."