"Jo tänä yönä", huudahti Aina ja vetäytyi kiinni Lauriin, "ei katteini niin pian saa ottaa sinua minulta."
"Ohhoo, se ei häntä suuresti surettane, kun hän ei malta käydä omiaankaan katsomassa", vastasi nuorukainen hymyillen. "Muutoin luulen, että seisatumme vähäksi aikaa näille tienoille."
"Niinkö luulet", kysyi Svärdin leski iloisesti katsahtaen ylös.
"Niin olen kuullut kerrottavan", vastasi Lauri. "Mutta minne olette
Niilon vieneet, pitäneehän hänet toki haudata kunniallisesti?"
"Niilo", keskeytti Antti pyyhkäisten otsaansa, "hän on jo siellä, minne, hän jääkin."
"Toisten joukossa siis", sanoi Lauri säälien.
"Niin, venäläisten", vastasi Antti vakaasti katsoen nuorukaista silmiin. "Hän oli venäläinen ja hänen pitää siis maata samassa haudassa kuin he. Hän on jo kaivettu kauas metsään heidän joukkoonsa."
"Kuka sen on käskenyt?" kysyi Lauri innokkaasti. "Jos minä olisin sen tiennyt, ei se olisi koskaan tapahtunut."
"Sen olen minä käskenyt, jos välttämättömästi tahdot tuon tietää", vastasi Antti lujasti ja epäilemättä. "Me emme tahtoneet kavaltajaa joukkoomme — —"
"No niin. Voit olla ankaruudessasi oikeassa", lausui tähän Lauri rauhoittuen ja jatkoi vakavaan, synkkään ääneen: "Olisittepa olleet niinkuin minä useammassa tällaisessa kahakassa, kuin tänään, niin olisitte oppineet sen, mitä pappi sanoi meille lähtiessämme taisteluun, että viha ja katkeruus loppuu haudalla. Minä olen nähnyt suomalaisen ja venäläisen syleilevän toisiaan kuollessaan ja — —"