"Ja sitä sinulla kyllä on tarpeeksi", mutisi eversti itsekseen, mutta kuitenkin niin lujaa, että Czarny sen kuuli.
Czarny ei ollut kuulevinaan everstin pistosanaa, sanoi vaan, kääntyen Vilhoon päin:
"Ottakaa tarkoin huomioonne, mitä tästälähin saaren ulkopuolella tapahtuu; sieltä olette saava vastaukseni."
Tämän sanottuaan viittasi hän salaa Ramoskille, niin että tämä sen vaan huomasi, ja ennenkuin Vilho ennätti tehdä uuden kysymyksen, sai vene sellaisen tölmäyksen, että hän oli vähältä kaatua yli laidan. Ramoski tarttui airoihin, ja pian oli vene näkymättömissä.
"Kuolema ja kirous", huusi eversti, kohottaen pistoolinsa. "He olivat kuitenkin vakoojia, — soutakaa, kersantti, voimienne perästä, meidän täytyy heidät saavuttaa!"
Kersantti souti minkä voi, mutta vihdoin nousi Vilho seisomaan etukeulassa ja huusi:
"Eversti, tällaista kepposta ei vielä yksikään puolalainen ole meille tehnyt, kiiruhdammehan takasin saareen, kuin jos koko litvalaisten armeija olisi kintereillämme."
Kiihkossaan ei kukaan ollut huomannut, että vene, Ramoskin sitä työntäessä, oli kääntynyt.
"Ha, ha, haa", nauroi eversti, joka taaskin sai takaisin iloisen luonteensa, "sellaisia veitikoita, oikein aimo jesuiittoja, ha, ha, haa!"
Ramoski souti myöskin kaikin voimin ja keveä vene kiiti aalloilla. Czarny, joka, kuten lukija muistanee, matkalla sinne, oli istunut etukeulassa, oli nyt asettunut perään, ja tuijotit alas pimeään syvyyteen, ikäänkuin tahtoisi hän tutkia sen salaisuudet. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan. He olivat enään parin kyynärän päässä rannasta, kun Czarny äkkiä säpsähti ja sanoi, kääntyen Ramoskiin: