"Hänestä nyt juuri tahdon puhuakin", virkkoi Ramoski, istahtaen valkean ääreen. "Istu nyt viereeni, niin saat kuulla mitä on tapahtunut, sitten kun Puolasta lähdit."
"Olemmeko aivan varmat täällä?"
"Aivan varmat", oli Ramoskin lyhyt vastaus. Sitten alkoi hän: "Toukokuun 25 päivän jälkeen, joka päivä on meille onnettomuutta tuottava, tuli Walchovitz yhä kummallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En tiedä, josko hän erittäin vihasi sinua tai minua, mutta usein kuulin hänen jupisevan kostosta, jesuiitoista ja valapattoisista. Aluksi en ottanut tätä huomioonikaan; hän tuli usein luokseni Sandomiriin, ja minä kävin häntä tervehtimässä uudessa mökissään Veikselin rannalla. Me puhuimme usein sinusta ja kreivi Stjernfeltistä, enkä minä havainnut hänen koskaan tulevan liikutetuksi, kun hänestä tuli puhe. Ainoastaan kerran, kun tulin maininneeksi Czarneckia, tuli hän alakuloiseksi ja meni tiehensä, joten sittemmin aina varoin puhua tästä asiasta. Vuosi kului, ja Walchovitz hoiti maataan mitä suurimmalla innolla, mutta äkkiarvaamatta hän katosi, ja vaikka miten olisin hakenut, en tullut hänen jäljilleen. Vuodet vierivät, ja minä unhotin pian kaikki, kunnes taasen noin kymmenen vuotta pakonsa jälkeen tapasin hänet Varsovassa; mutta arvaathan hämmästykseni, kun näin hänen olevan puettuna munkkipukuun. Tuskin uskoin silmiäni, mutta lähemmin tarkastettuani tunsin hänet. Mikähän on tämän valepuvun tarkoitus? — ajattelin, ja päätin ottaa selon hänen toiminnastaan. Minä hiivin sentähden pois kirkosta, juoksin asuntooni isäntäni luo ja pyysin häntä lainaamaan minulle kaapunsa sekä pari pistoolia. Kun tällä tapaa olin varustainnut, astelin pitkin askelin takasin kirkkoon, ja tulin sinne, juuri kun messu oli päätetty. Minä asettauduin vihkimysveden luo ja tarkastelin kaikkia, jotka kulkivat ohitseni. Vihdoin näin Walchovitzin; hän kastoi pari sormeansa vihkiveteen ja mutisi hiljaa itsekseen, jonka jälkeen hän seurasi joukkoa kirkosta ulos. Hetkeäkään odottamatta kiirehdin pihalle ja tulin juuri parahiksi näkemään, miten Walchovitz kääntyi eräälle sivukadulle ja alkoi mitata sitä pitkin askelin. Tämä tietysti kiihoitti uteliaisuuttani ja, vedettyäni kaapuni kauluksen paremmin kasvoilleni, kiirehdin hänen perässään. Puolen tuntia pysähtymättä käveltyään moniaiden ahtaiden katujen läpi, ja kertaakaan taaksensa katsomatta, joka seikka tietysti oli minulle hyödyksi, seisahtui hän vihdoin aivan kaupungin ulkopuolella olevan luostarin tykönä. Raskas portti sulkeutui hänen jälkeensä, enkä minä voinut ymmärtää, miten päästä sisään. Siten seisoessani mietteisiini vaipuneena, lähestyi eräs munkki, joka imartelevalla äänellä kysyi, josko ha'in ketään. Minä mainitsin Walchovitzin nimen, mutta sain heti vastaukseksi, että sen nimistä henkilöä ei löytynyt. Tämän sanottuaan poistui munkki, innolla tehden ristinmerkkinsä, ja minä olin juuri aikeessa palata asuntooni, kun tuttu ääni tunkeikse korviini. Se tuli luostarin puutarhasta, jonka muurin ääressä seisoin, ja minä tunsin äänestä Walchovitz'in. Hänellä oli toinen munkki seurassaan. Niin varovasti kuin mahdollista oli, lähenin muuria, ja kun se oli jotenkin matala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan pensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua huomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle turvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi kertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että Walchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi päivänkin, jolloin…"
"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659", vastasi Czarny synkästi.
"Aivan niin", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan, ett'ei kukaan ollut kuulemassa.
"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli luostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala vihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita kertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi hänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen ottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme olleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli vannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen lapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa, kuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa, tutustuakseen jesuiittain oppiin.
"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja minua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja parissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi olivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin tullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja palasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin ympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun vihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin, nähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri", kuiskasi Ramoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, "mutta parilla sanalla, jotka oikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen epäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin, että teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan sekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen ennen Lundin tappelua."
"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa", huudahti Czarny, tehden uhkaavan liikkeen.
"Etkö ymmärrä kavaluuttani?" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. "Jos tahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy…"
"Kyllä nyt ymmärrän", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle, "sinä olet vielä liitollemme uskollinen?"