"Tukekaa minua olallanne", kuiskasi hän Liljenbergille.
Tämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.
"Kuinka monta heitä on?" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.
"Kymmenen minä olen lukenut", vastasi Bülov, "ja yhden näistä luulen tuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on samallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin kaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti."
"Hän on siis merkittävä henkilö?" sanoi majuri, puoleksi kysyen.
Bülov ei vastannut.
Noin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan alas.
"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?"
Tämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat juuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs "wer da!" kaikui yön hiljaisuudessa.
Vielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus, jonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa silmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov hypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei kerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja esiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän jo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu loi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi Bülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten: