"Ehkä saamme nähdä hänet vielä kerran tänä yönä", vastasi Czarny hiljaa. "Pidä kuitenkin silmäsi auki, sillä nuo koirat koettavat millä tavalla tahansa saavuttaa päämääränsä."
Odottamatta Erkin vastausta, ohjasi Czarny askeleensa oikeaan sivurakennukseen.
Taistelu oli herennyt, ainoastaan laukaus silloin tällöin osoitti, että yhä vartioittiin toisiaan.
Kalpeana ja vapisten oli Eleonora istahtanut sohvalle samaan huoneesen, jossa kertomuksemme alussakin hänet näimme. Joka laukauksella värisi hän, ja kädet ristissä rinnallaan rukoili hän sielunsa syvyydestä menestystä omaisilleen. Hän kuunteli hengittämättä, ja oli monta kertaa valmis menemään akkunan luo, mutta vanha Martta esti aina häntä sitä tekemästä, päättävästi asettuen hänen eteensä.
"Ette saa itseänne näyttää, kreivitär", huudahti vanhus, tarttuen Eleonoran käteen, "nuo ilkeät sissit eivät sääli ketään, ja pian voisi tapahtua, että heidän luotinsa eksyisivät tännekin."
Eleonora totteli vanhuksen varoitusta, sillä hän huomasi, etteivät tämän neuvot olleet halveksittavat. Syvään huoaten vetäytyi hän takasin, mennen entiselle paikalleen istumaan.
"Eikö taistelu nyt ole päättynyt?" kuiskasi hän puoleksi nousten istualtaan, "minä en enään kuule laukauksia."
"Luulenpa todellakin", vastasi Martta, mennen akkunan luo, mutta tuskin oli hän seisonut siellä pari minuuttia, kuin hän kimakalla äänellä huusi, peittäen kasvonsa käsillään: "Oi, ei, he ampuvat vielä: oi, eikö lopu milloinkaan tämä hirveä taistelu! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kas, onpa todellakin Erkki tuolla näyttämässä kykyään!" jatkoi hän, painaen kasvonsa ruutua vasten.
"Huu, huu, nyt hän ampuu taasen! Jumala meitä varjelkoon noilta villipedoilta, jotka…"
Czarnyn tulo keskeytti tässä Martan puheen. Synkkä pilvi verhosi vanhuksen otsan, ja kasvoissaan huomasi levottomuuden, jota hän turhaan koki peitti.