"Pelastakaa… kreivitär… minä tein… minkä… voin", ähkyi hän, vieritellen tuskissaan. Sitten vaipui hän lattialle ja veti viimeisen henkäyksensä sissien pilkkanaurun ja kirouksien kajahdellessa. Eipä toki Walchovitzkaan ollut välttänyt Erkin hurjia iskuja, sillä useista kohden olivat vaatteensa repaleina, ja vasemmasta käsivarresta vuoti veri virtana lattialle.
"Ha, ha, haa!" nauroi hän uhalla, purren hammastaan raivosta, "käytävään on asetettu vahdit, vaan ei miehiä painetit ja keihäät käsissä, katsokaa, katsokaa!" jatkoi hän, syösten Bernhardia vastaan, "mitä tuumitte noista vahdeista? Ha ha haa!"
Kauhun ja hämmästyksen huuto kaikui kuin yhdestä suusta käytävässä, kun punaset tulen liekit välähtelivät sieltä täältä sisään. He huomasivat nyt sivurakennuksen olevan pistetyn tuleen, ja että todellakin olisi kummallinen kohtalon oikku, jos voisivat pelastua.
Heidän asemansa oli todella kauhea; edessään riehuivat liekit yhä rajummin, ja sissit lähenivät samaten. "Kas, miten ihanasti tuo loistaa! Tämä vanha pesä on palava, kunnes ei löydy muuta kuin perustus jälellä", huudahti Walchovitz, juosten saliin. "Sissit, tännepäin, ottakaa kaikki valtoihinne, joko elävinä tai kuolleina!" Tämä yksi käsky oli kylliksi, sillä heti täyttivät hurjat talonpojat käytävän.
Kuumeentapaisella kiivaudella painoi Bernhard äitiään rintaansa vasten ja tarttui kovemmin miekan kahvaan, Aksel ja Czarny asettuivat hänen eteensä, ja päättivät, niin kalliista kuin mahdollista uhrata elämänsä, ennenkuin antautuisivat.
Sissit syöksivät esiin, mutta kovapintainen vastarinta pakotti heidät heti ensi rynnäkössä peräytymään, ja noin kymmenen minutin ottelun perästä onnistui Czarnyn jälellejääneiden palvelijain avulla työntää talonpojat saliin takasin. Walchovitz koki kaikin keinoin pakottaa vihollisensa holvikäytävään, vaan turhaan; tuuma tuumalta täytyi hänen peräytyä, ja sanomattomalla vimmalla näki hän miehistään toisen toisensa perään kaatuvan, vastustajiensa saadessa ikäänkuin kahdenkertaiset voimat. Myöskään ei hän saanut apua ulkona olevilta sisseiltä, sillä nämä osaksi eivät totelleet hänen käskyjään, osaksi eivät voineet päästä holvikäytävästä, joka nyt oli ilmitulessa. Metsätie oli ainoa, jonka kautta olisivat voineet tulla hätyytetyn päällikkönsä avuksi, mutta juuri sille ovelle oli Czarny taistelun kestäessä vetäytynyt. Akkunoita ei vielä kukaan ajatellutkaan.
"Armas äitini", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä, "pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä kauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on pääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata päästä pakenemaan Herrevadiin."
Eleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä toiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä jotakin hirveätä.
"Ethän ole nähnyt häntä, tuota kauheata?" kysyi hän hiljaa.
"Hän ei voi päästä käsistämme", vastasi Bernhard lujalla äänellä, "koko Czarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean Erkkimme kuoleman."