"On, täällä on pelastus", vastasi miehekäs ääni, ja samassa kohouivat Aksel ja Bernhard vedenreunalla kasvavasta pensaikosta.
"Eikö mitään epäiltävää ole tapahtunut?" kysyi Czarny, epäilevin silmäyksin katsellen metsää ja itse veden pintaa.
"Ei mitään", vakuutti Bernhard. "Hetki sitten huomasin toisen veneistä risteilevän leirin ja tuon pienen saaren välillä, mutta pian rauhoittui kaikki, ja luulenpa melkein, että koko pesä nyt nukkuu, kuin jos ei kuninkaan sotilaita olisi olemassakaan. He luulevat olevansa turvassa."
Czarny ei vastannut, vaan komensi sitä vastoin jokaista, niin hiljaa kun mahdollista asettumaan paikoilleen. Kiireesti astuttiin nyt veneisin, ja hetken kuluttua kiitivät alukset keveillä airon vedoilla kohden pientä saarta, missä vartija oli.
* * * * *
"Ja minä sanon, että nyt olette minun hallussani, eikä yksikään voi teitä pelastaa. Antautukaa nöyrästi kohtalonne alaiseksi, sillä jos yhä vaan osoitatte tuollaista uppiniskaisuutta, käyn minä tarpeenmukaisiin toimiin käsiksi, jolloin luulen voivani pakoittaa teitä alamaisuuteen. Te tiedätte, että Göran-ruhtinas ja Tapani Czarnecki samoin kuin jesuiitatkin kirosivat teidät. Meidän uskontoomme palaaminen voi yksin pelastaa teidät siitä, joka vastaisessa tapauksessa on teitä kohtaava. Tuumikaa tätä, sillä pian vaadin minä varmaa vastausta."
Nämä sanat lausui Walchovitz samassa kurjassa tuvassa, jossa Berta oli ollut vankina. Hänen paikallaan istui nyt äitinsä, jota verivihollisensa paljoa enemmän kiusasikin. Yöt päivät Walchovitz häntä hätyytti, tuskin suoden hänelle tunnin lepoa, ja vaikka hän aina saikin saman vastauksen, koki hän kuitenkin milloin rukouksilla milloin väkivallalla päästä tuumiensa perille.
"Te olette jo kuulleet vastaukseni, se on sama nyt kuin ennenkin", vastasi kreivitär ylpeällä liikkeellä. "Minä en enään tahdo kuunnella ehdotuksianne, ja vielä kerran sanon teille, että viimeiseen hetkeeni asti olen uudelle uskonnolleni uskollinen. Olettepa todella pettynyt, jos luulitte uhkaustenne menetystapaani muuttavan. Tehkää minulle mitä tahdotte, minä voin nyt kärsiä kaikki, tietäessäni lasteni olevan turvassa. Niin, minä voin kestää kaikki", jatkoi hän, tyynesti katsellen jesuiittaa, "sillä suloista on kärsiä rakkautensa tähden. Jumala kerran välimme tuomitsee, ja on silloin päättävä kenellä on oikeus, silläkö, joka seuraa tuota ylevää käskyä: 'sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi', vai sillä, joka käyttää hänen ihanata oppiaan usein halpamielistenkin keinottelujensa menestykseksi." Tätä sanoessaan tuli hänen äänensä uhkaavaksi ja katseensa milt'ei masentavaksi.
"Menkää pois minun luotani!" jatkoi hän, tehden poistavan liikkeen kädellään. "Jo teidän näkemisenne voi saada minut unohtamaan uskontoni sovinto-oppia, ja kentiesi tekisin jotain, jota sittemmin tulisin katumaan." Walchovitz vetäytyi pari askelta takasin, hän ei voinut kestää Eleonoran silmäystä. Mutta tämä huoli, joka toisinaan ikäänkuin jäähdytti hänen sieluansa ja pakoitti levottomat intohimot laskeutumaan, ei kestänyt kauvan. Kylmästi hymyillen lähestyi hän kreivitärtä, sanoen:
"Göran ruhtinas ei voinut lannistaa teitä. Veljenne varoitukset litvalaisten leirissä eivät myöskään pehmittäneet mieltänne, mutta minä sen teen, olkoonpa sitten vastustuksenne miten kovapintainen tahansa. Ah! kaksikymmentä vuotta sitten vannoin kostavani häväistyksen, jonka uskosta luopumisellanne opillemme saatoitte", jatkoi hän säihkyvin silmin, ja suonenvedon tapaisesti puristaen nyrkkiään. "Luuletteko, että kaikkien näiden vuosien vaivat jäisivät palkkiotta vaan sentähden, ett'ette tahdo seurata tahtoani? Ei! Valaa, jonka ruhtinaalle palvelijana vannoin, ja jesuiitoille antamia lupauksiani en riko. Olkaa valmis ottamaan kaikkia vastaan! Te tunnette minun; te ette ole tuntematon miehenne kostajalle, ja minä jo sanoin teille, kenen kautta kosto hänet saavutti. Minä ikävöin takasin Puolaan. Pieni mökkini Veikselin rannalla on vielä pystyssä, ja Varsovan luostari, jossa kostoa vannoin, vaatii minua jälleen astumaan muuriensa sisäpuolelle. Minä en ole, ihmisiltä palkkioita voittaakseni, ottanut täyttääkseni kostoa, vaan saadakseni lievennystä kiirastulessa! Te katselette minua ilkkuen", jatkoi hän. oltuaan hetkisen vaiti, "mutta se on tosi, minä unohdin, että puhuin oppimme viholliselle, jonka olen masentava, vaikkapa sitten uhraamalla omankin henkeni."