Näin sanoen lähestyi hän ovea kiirein askelin ja aikoi juuri kiiruhtaa ulos, kuin Eleonora juoksi esiin ja pidätti häntä.
"Minä tiedän, että murhasitte mieheni", sanoi hän kyynelten sumentaessa silmiänsä; "mutta jos rahtuistakaan säälitte onnetonta äitiä, niin laskekaa minut vapaaksi! Uskokaa minua, Walchovitz", jatkoi hän rukoilevin katsein, "sovinto tuntuu niin suloiselta, ja voittepa olla varma siitä, ett'ei Jumala tuomitse teitä niinkään ankarasti kuin ansaitsisitte, jos otatte rukoukseni korviinne. Minä tiedän kyllä, että ruhtinas Göranin ja jesuittain kiroukset lepäävät päälläni, mutta tiedän myös sen, että nämä kiroukset eivät laisinkaan minua haittaa. Tahraisinko Vilho Stjernfeltin nimen ja oman vakuutukseni palajamalla katoliseen uskoon? En! Eikö minulla ole velvollisuuksia täytettävänä lapsianikin kohtaan? Ja mitäpä he ajattelisivatkaan, jos heidän äitinsä horjuisi ja antaisi vaurion tullessa haihduttaa perusaatteensa? Walchovitz, laskekaa minut vapaaksi ja minä siunaan teitä!"
Walchovitz silmäili häntä hetkisen terävästi, eikä näyttänyt oikein tietävän mitä vastaisi, kun kreivitär jatkoi:
"Miksi pitäisitte minua kauemmin tässä kurjassa asunnossa? Minua inhoittaa teidän juomakarkelonne, ja tänä iltana enemmän kuin muulloin. Kauan kyllä olen jo alentunut tahtonne alle; nyt en enään tahdo olla orjattarenne. Minä vaadin vapauttani, ja muistakaa, että kuninkaallani on valta yhdellä iskulla musertaa sekä teidän että kokoon haalittu talonpoikaisparvenne. Ajatelkaa, mikä on oleva oma kohtalonne, jos kauemmin pidätte minua täällä. Poikani on kuninkaan leirissä; tosin hän on haavoitettu, mutta pian voi hän taasen asetta käsitellä, ja…"
"Riittää jo, riittää!" keskeytti Walchovitz, työntäen Eleonoran takasin. "Minäkin selitän nyt kyllin kauan kuunnelleeni teitä ja ilmaisen viimeisen kerran tekemäni päätöksen."
Näin sanoen meni hän Eleonoran luo, joka sillävälin oli vetäytynyt pienelle räppänälle.
"Joko luovutte tämän ristinkuvan kautta uskostanne", virkkoi hän, uhkaavalla äänellä ojentaen tuon pienen kuvan esiin, "tahi seuraatte minua Puolaan. Varsovan luostarissa kyllä löytyy miehiä, jotka voivat taivuttaa mielenne. Minä voisin paeta kanssanne milloin vaan tahdon. Tanskalaisia laivoja löytyy pitkin rannikkoa, ja kun kerran olemme laivassa, ei kukaan voi saada teitä käsistäni. Voisinhan tappaa teidät heti", lisäsi hän, hirveän hymyn kuvastuessa yhteen puristetuille huulilleen, "mutta tämä ei olisi tuumieni mukaan, sillä kun olette kuollut, olisi kostokin päättynyt. Tiedättehän, että kosto on ihana, ja vielä ihanampi, kun saa kostaa uskonsa hylkääjälle. Nyt olen puhunut, mitä aijon tehdä; punnitkaa tätä tarkoin, sillä huomenna vaadin päättävän vastauksen! Minä en uskalla viipyä täällä kauempaa. Tanskalaiset ovat kaikkialla voitetut, ja nämä kirotut sissit, jotka äsken riemuitsivat, kun lupasin viedä heitä ryöstöstä ryöstöön, katselevat minua nyt epäilevin silmin. Huomaattehan siis, että tilani tulee joka päivä epävarmemmaksi, ja että minun on ottaminen tilaisuudesta vaari ja poistua tien vielä ollessa vapaan. Te tunnette myös Ramoskin", jatkoi hän vitkaan; "tuo heittiö on elossa, siis voi häneltä odottaa mitä tahansa, sillä hän on kavalampi kuin minä."
Näin sanoen kiirehti Walchovitz ovelle, mutta juuri sitä avatessaan, kuuli hän kauhean metelin leiriltä. Walchovitz pysähtyi hetkeksi, ja kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi, kun hän selvään kuuli huudon: ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme. Ensi hämmästyksessä ei hän tiennyt rientäisikö jo alkaneesen taisteluun, vai pakenisiko heti. Hänen katseensa harhaili joka taholle; hän näki talonpoikia pakenevan laumottain ja ruotsalaisten sotamiesten rientoaskelin kiiruhtavan leirin keskustaa kohti, mutta vielä hän vaan seisoi paikallaan, Joukkolaukaus toisensa perästä kajahti metsässä, ja kuun valossa näki hän tummia pilkkuja liikkuvan edestakasin, sekä sissien että sotamiesten vähentymättömällä kiivaudella kiväärin tulta pitkittäessä.
"Mitä nyt on tehtävä?" jupisi hän itsekseen ja silitteli toisella kädellään otsaansa. "Se on Ramoski, joka kaiken tämän on matkaan saattanut, ja jos vaan tapaan hänet, niin kyllä uhraan hänet kostolleni. Haa!" jatkoi hän, ikäänkuin sattumalta luoden katseensa järvelle päin, "haa, tuolla saarella olen suojassa; muita veneitä kuin minun, ei löydy, ja tuonne ei siis kenkään voi minua seurata." Näin sanoen töyttäsi hän taasen auki pienen tuvan oven. "Seuratkaa minua!" huusi hän kreivittärelle ankaralla äänellä ja astui hänen luokseen. "Minun täytyy paeta; ruotsalaisten on äkkiarvaamatta onnistunut karata leiriin."
"Minä en seuraa teitä", vastasi Eleonora tyynesti, itsekseen päättäen tehdä vastarintaa niin kauan kuin mahdollista.