Kuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei ollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti Vilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi, ell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa vartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:
"Ei nyt pääse kukaan everstin luo."
"Enkö edes minä?" kysyi Vilho.
"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään."
"Mutta minun täytyy päästä sisään", huudahti luutnantti, lyöden jalkaansa maahan, "tiedä se, mies!"
"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä", vastasi sotamies järkähtämättä.
Vilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt aikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän, ojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä vetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon. Samassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan, astui ulos.
"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?" kysyi eversti ankarasti, "ja minkä tähden ette tottele vartijaa?"
Vaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle innossaan. "Suokaa anteeksi, eversti Kruse", lausui hän vihdoin: "minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa pääsy teidän luoksenne."
"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette uskaltaneet tulla.'" sanoi eversti muuttuneella äänellä.