"Vai niin", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, "mitä muuta täällä puhutaan?"
"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä."
"Kuka sieltä nai?" kysyi Czarny kummastuneena.
"Kreivitär Eleonora ja…"
"Mies, sinä valehtelet!" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.
"En, korkea ruhtinas", vastasi Ramoski nöyrästi, "minä kuulin sen eilen eräältä tuttavalta korpraalilta."
"Hoh, hoh!" huudahti ruhtinas pilkallisesti. "Hyvä vaan; minä kyllä valmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän rakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!" huusi hän vihoissaan, "kiiruhda isäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä kauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän."
"Amen, amen", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, "pyhä neitsyt olkoon meille armollinen!" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa, ennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän väliä jokaisen.
"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset", huusi ruhtinas ja juoksi huoneen ainoan akkunan luo, "linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy kuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen muurien edustalle!"
Molemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse ruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen lattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä kuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.