Näin sanoen hyppäsi eversti ketterästi pieneen veneesen, ja jälessä seurasi heti Vilho, jolla oli kova kiire lähtöön.
"Kersantti Lundberg hoitaa airoja; te, luutnantti, pidätte tarkkaa vaaria etukeulassa, ja minä ohjaan laivastoa", komensi eversti iloisesti. "Mutta pitäkää silmänne auki, kreivi-hyvä", lisäsi hän, "Tarkastakaa tarkoin jokaista lainetta, sillä nuo saakelin litvalaiset ovat kuin kaloja, ja te kersantti, laskekaa airot niin hiljaa veteen, kuin jos kuikka kastaisi siihen siipensä!" Kersantti teki tarkoin käskyn jälkeen, ja keveä alus kiiti melkein äänettä laineitten yli.
"No, luutnantti", sanoi eversti hetken äänettömyyden perästä, "ettekö näe mitään epäiltävää? Minusta tänä iltana itse ilmakin on niin kummallinen, tunnenpa itsessäni, että joudumme johonkin rettelöihin."
"En näe mitään", vastasi luutnantti hiljaa, "mutta minäkin aavistan, että jotain tänä yönä tapahtuu, en voi käsittää, mikä levottomuus minua kiusaa."
"Aijotteko todellakin mennä vihollisten leiriin?" kysyi eversti sitte.
"Aijon", vastasi Vilho päättävästi, "minun täytyy saada tietoa Eleonorasta, minun…"
"Huimapää", mutisi eversti enemmän itsekseen kuin vastaukseksi luutnantin puheesen; sen jälkeen lisäsi hän ääneensä: "Pysytte siis varmana päätöksessänne heittäytyä aivan verivihollisenne käsiin? No niin, kuitenkin olen teille seurakumppanina, ja kersantti Lundberg kai myöskin seuraa meitä?"
"Kuolemaan saakka", vastasi urhea kersantti vakavalla äänellä, "ja niin kauan kuin luutnantti ja minä voimme sormeammekin liikuttaa, ei everstin päässä tulla hiuskarvaakaan liikuttamaan."
Eversti ei vastannut tähän miehuulliseen vakuutukseen, mutta kiitollinen katse kauniista silmistään puhui enemmän kuin sanat. Vähän ajan kuluttua sanoi hän:
"Kersantti, ettehän unohtaneet viittoja ettekä lakkeja? Meidän täytyy olla aivan puolalaisten näköisiä."