Kolme ruotsalaistamme pinnistivät näköänsä, mutta näkivät alussa vaan synkän pimeyden, ja eversti oli jo aikeissa äänekkäillä huudahduksilla ilmaista malttamattomuuttansa, kun kersantti samassa nojautui häneen päin ja kuiskasi:
"Nyt näen veneen, se on aivan yksin. Mutta sitä en voi nähdä, montako miestä siinä on."
"Vaadi heti heiltä tunnussanaa!" käski eversti toisen kerran, äänellä, joka ei sietänyt vastustamista.
Kersantti teki niin, kuten ennen on kerrottu. Senjälkeen sanoi hän: "Nyt näen veneen aivan hyvin, se on pienempi kuin meidän."
"Minä näen sen myöskin", sanoivat eversti ja luutnantti yht'aikaa.
Pari minuuttia kului vastausta odotettaessa, vaan kun sellaista ei kuulunutkaan, sanoi eversti, vetäen esiin pistoolinsa:
"Huutakaa vielä kerran, ja ell'eivät nuo koirat sitte vastaa, ammun heidät heti."
Toisen kerran kaikui kersantin huuto, nyt sillä seurauksella, että ääni veneestä vastasi:
"Me olemme salaisia ystäviä ja…"
"Meillä ei ole keitaan salaisia ystäviä", vastasi eversti äreästi, "sanokaa meille asianne."