Näin sanoen poistui hän, heitettyänsä kumartavalle Torkkulaiselle muutaman hopearahan.
"Hm, hm", mutisi tämä, laskeissaan rahoja, "tämä riittää tuskin puoleksi. Mutta kyllä minun kai täytyy kuitenkin totella; tuolla upseerilla näyttää olevan runsaasti rahoja".
Hetken perästä keskievarin kaksi renkiä kihnasi pihalle kaksi saavillista oltta. Tämä näky herätti janoisissa sotamiehissä yleistä riemua eikä kulunutkaan pitkää aikaa ennenkuin saavit olivat tyhjennettyinä viimeiseen pisaraan.
"Eipä lisäkään maistuisi hullummalta", mumisi ruudinkarvainen korpraali, tyytyväisenä maskuttaen huuliansa. "Tänä päivänä on riivattu helle".
"Niin, mutta en minä ilmaiseksi saata antaa enempää olutta", vaikeroi keskievari, joka oli sattunut kuulemaan korpraalin toivoa. "Teidän upseerinne on rehellisesti maksanut sen, minkä nyt olette juoneet".
"Vai niin, vai olet sinä tullut itaraksi vanhoilla päivilläsi, vanha karhu", huusi samassa nuori sotamies, astuen Torkkulaisen luo. "Mutta ehkä sinä mieluummin kestität ryssää olvellasi, sentähden että häneltä saatat saada enemmän rahaa? Vai mitä?"
Torkkulainen vetäytyi hämmästyen pari askelta takaperin kun hän kuuli ympärillä seisovien sotamiesten mutisevan jotakin "vihollisystävästä", "petturista" y.m. uhkaavista sanoista.
"Odottakaat, odottakaat", huusi hän ja huimi eteensä molemmin käsin; "saatte halusta niin paljon olutta kuin minulla on. Mutta kuka sinä olet, joka minun tunnet?" kysyi hän uteliaana ja kääntyi nuoren soturin puoleen.
"Etkö sinä tunne minua, Rietu Pekkolaista, joka kaksi vuotta sitte palveli Heiniojassa".
Torkkulainen katseli sotamiestä tarkemmin.