Heiniojan majuritar oli sangen sivistynyt ja herkkäjärkinen nainen, jota eivät ainoasti hänen alustalaisensa, vaan kaikki, jotka hänen tunsivat, rakastivat ja pitivät arvossa. Koko Suomessa oli tuskin ainoatakaan herrastaloa, jonka aluskalaisilla oli niin kaikin puolin kunnollinen hallitusväki, kuin majuri Aatami Segercrantz ja hänen jalo vaimonsa. Heidän molemmat tyttärensä olivat myös hyvin kasvatettuja tyttöjä, mielialansa puolesta äitinsä tarkkoja kuvia. Ukko Aatami, joksi majuri tavallisesti kutsuttiin, kuului Sandels'in osastoon, ja oli jo oikeissa taisteluissa aina osoittanut palavaa rohkeutta ja lannistamatonta urhollisuutta.
"Vai niin, vai emme me saa sulkea ovea", sanoi pieni kieltä pieksevä akka ja kohotti pilkallisesti pienen nenäkarpalonsa rouva Segercrantz'ia kohden. "Meitä pitää, Herra nähköön, otettaman kiinni ja lahetettämän Siperiaan, muka! No niin, kyllä rikkaitten sopii niin tehdä, jotka voivat lahjoa venäläiset upseerit, että he pääsevät tätä pitkää matkaa tekemästä, mutta meille, köyhäparoille, se on toinen asia; matkaan vaan, ei meitä kursastella. Niin niin, kyllä minä rikkaat tunnen! He tahtovat mielellään hankkia itselleen rauhaa ja turvaa köyhien kustannuksella. Hyi!"
"Ovi pitää suljettaman, sanon minä", tokasi joukkoon pitkä laiha akka, jonka sormet olivat jotenkin merikravun saksien kaltaiset. "Ottakaa kiinni vaan, akat, niin kyllä me päämme pidämme".
"Niin, emme me kauvemmin rikkaita kumarra", arveli kolmas.
"Emme, emme", huusivat kaikki jotka olivat samaa mieltä. "Ovi pitää suljettaman; kiinni se ovi!"
Kun meteli vähän oli hälvennyt, sai majuritar vihdoinkin suun vuoroa.
"Min'en käsitä mikä teihin on tullut", sanoi hän terävällä äänellä ja tarkasti katsellen pientä pystynenäistä akkaa niin vakaasti, että tämä perin häpeillänsä tulipunaisin kasvoin vetäytyi taaksepäin. "Onko mikään paha henki tullut teihin, koska te puhutte noin takaperoisesti? Monella teistä on isiä, poikia taikka veljiä tuolla ulkona niissä, jotka vapaehtoisesti ovat asettuneet meitä puolustamaan. Jahka taistelu alkaa, kaatuu epäilemättä monikin heistä, toiset kuolleina, muutamat kuolevaisina, jotkut enemmän taikka vähemmän haavoitettuina. Kuinka saatatte Jumalalle ja ihmisille vastata sen, että te nyt telkeydytte tänne, antamatta tarvitseville sitä apua, joka on heille niin ylen tärkeä ja tarpeellinen. Te, vaimot, jotka äsken olitte niin suurisuisia ja puhuitte rikkaasta ja köyhästä, saatatteko te katsella kuinka läheiset omaisenne ja ystävänne vuotavat verta tuolla ulkona rientämättä heille avuksi? Minä en sitä saata, vaikkei minulla olekaan poikaa eikä puolisoa tuolla. He taistelevat munalla isänmaamme pelastukseksi. Minun molemmat tyttäreni seuraavat myös minua sairaita hoitamaan. Minä en pyydä apua siltä, joka ei vapaehtoisesti tahdo minua seurata".
"Saanko minä tulla mukaan?" kysyi Katri säihkyvin silmin. "Älkää kieltäkö!"
Majuritar katseli morsianta ihailevin katsein. Itseksensä ajatteli hän: "Vihkituolista hautaan ei ole pitkä askel". Ääneensä sanoi hän. "Sinä olet kunnon tyttö, Katri, enkä minä ihmettele, että sinä tahdot olla sen lähellä, jonka juuri sait mieheksesi. Samalla kun se on oikeutesi on se velvollisuutesikin. Mutta riisu morsiuspuku yltäsi!"
"En suinkaan", sanoi Katri innosta säihkyvin silmin. "Kun hän taistelee puolestamme hääpuvussaan, miksi en minäkin saisi olla häävaatteissani juhlapäivänäni?"