Majuritar tuli liikutetuksi näistä ylevistä ajatuksista yksinkertaisessa ja köyhässä tuvantytössä sekä sulki hänen syliinsä, ja niin tekivät hänen molemmat tyttärensäkin.
"Jumalan siunaus vuotakoon runsaasti jaloille aikeillenne", lausui samassa vanha sielunpaimen, rovasti Sievo. "Taivas palkitsee teidät niistä".
Kumma oli nähdä kuinka silmänräpäyksessä talonpoikaisakkojen mielipiteet muuttuivat. Herrasviha katosi heti ja ensimmäisenä kaikista riensi pönkkänenäinen emäntä sitä luotansa heittämään.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän ja tallusteli majurittaren luo, "minä olin tyhmä mutta nyt olen saanut silmäni auki. Kun eivät herrasnaiset karta vaaraa, niin kuinka me sitä tekisimme? Me tulemme mukaanne kaikin, vai kuinka?" lopetti hän kääntyen entisen vastustuspuolueen puoleen.
"Me seuraamme teitä", huusivat he.
Niin oli taasen tieto voittanut tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden.
Muutaman minuutin perästä oli kirkko tyhjänä. Rovasti Sievo seurasi heitä myös, kun hän kuitenkin ensin oli kätkenyt kirkon hopeat pieneen loukkoon alttaripöydän takana.
"Täältä eivät he löydä niitä", sanoi hän itseksensä.
Venäläiset olivat sill'aikaa lähestyneet kirkon kiviaitaa, jonka taakse
Suomalaiset olivat asettuneet ja sykkivin sydämin odottivat vihollista.
Kun ukko Sievon kunnianarvoinen harmaa pää tuli kirkon ovella näkyviin, olivat Venäläiset jo aidan luona. Venäläinen jääkäri tähtäsi vanhusta, mutta ei osannutkaan; luoti kiiti vinisten ovilautaan.