Vakaisuus asuu Suomalaisen sydämen pohjukassa, ja tässä, jos missäkään on elävä todistus siitä, että kansat ajan pitkään saavat luonteesensa jotakin maansa luonnosta. Ja että Suomen kansa aina on osoittanut uskollisuutta ja lujuutta, esim. ollessansa enemmän kuin seitsemän vuosisataa Ruotsalaisen veljenä ja sotatoverina ja viimeksi onnettomassa sodassa v. 1808-1809, sitä ei epäile kukaan. Semmoinen veli ansaitsee kaiken rakkauden ja kunnioituksen, ja kipeä, tuskallinen olikin se pisto, joka koski Ruotsin kansan sydämeen kun veljessiteet reväistiin rikki. Ainoasti menneisyyden muisto on enään jäljellä, mutta se onkin muisto, jota tulee huolellisesti hoitaa ja säilyttää niinkuin pyhyyttä.
Kun se vene, jossa Erkki Ollikainen istui nuoren morsiamensa, isänsä, appensa ja anoppinsa kanssa, saapui kirkonlahden laiturille, oli sitä siellä vastassa pitäjän vanhimpia talonpoikia. Niitä oli kolme valkeatukkaista ukkoa valkeine partoineen, joka yhä lisäsi sitä arvollisuutta, mikä heti veti nuoremman kunnioituksen heidän puoleensa. He astuivat Erkin luo, muun kirkkoväen jäädessä vähän loitommaksi, mutta kuitenkin niin lähelle, että kaikki kuulivat mitä puhuttiin.
Nuoret miehet ja pienet pojat katselivat ihaillen Erkin hoikkaa, norjuutta ja voimaa osoittavaa vartaloa, keskenänsä kuiskutellen niistä urhotöistä, joita hän jo oli tehnyt ja joista hän Sandels'iltä oli saanut "kunnianmerkin urhollisuuden sodassa", joka nyt koristi hänen korkeata rintaansa; nuoret tytöt sitä vastoin eivät saattaneet olla katselematta morsiamen kauniita punastuneita kasvoja ja runsaasti koristettua morsiuspukua. Vahvoilla, aaltoilevilla, tummanruskeilla hiuksillansa oli kirkon kullattu morsiuskruunu.
"Kauniimpaa morsiusparia ei ole milloinkaan nähty pitäjässämme", sanoi muuan nuori renki puoliääneen toiselle.
"Eikä Juvalla vast'edeskään nähdä niin kaunista morsianta, kuin Katri on", vastasi toinen.
Tätä puoliäänistä keskustelua joutui kaksi neitoa kuulemaan, jotka olivat vanhimman äsken mainitun pitäjän vanhuksen tyttäriä.
"Jopa vielä", sanoi tytöistä pitempi ja nyökäytti niskaansa halveksivasti. "Kuules tuota juorua! Ikäänkuin ei pitäjässä olisi muita kauniita tyttöjä kuin tuo torpan kakara, jolla ei edes ole ehjää hametta päällensä panna".
"Niin", sanoi sisar yhtä pilkallisesti, "jos ei Heniojan majurin perhe olisi antanut hänelle tuota morsiuspukua, niin tuskin olisi häistä tullut mitään. Ylpeitä myös pitää oltaman, ja vihkijäiset pitää kirkossa toimitettaman, Herra nähköön!"
"Ah niin", puhkesi edellinen sanomaan, "saadaanpas nähdä, ettei siitä tule muuta kuin kurjuutta. Tule, menkäämme kirkkoon!"
Molemmat kateet tytöt menivät matkaansa, näkemättä niitä ivallisia katseita, joita pari akkaa heitti heidän jälkeensä.