Koputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen lujasti lausuttuansa; "astukaa sisälle!" avattiin ovi ja parhaassa ijässään oleva soturi tuli huoneesen.
"Terve tuloa kotio, katteini Malm", sanoi kenraali ja antoi urhealle sotapäällikölle lujan kädenlyönnin. "Näittekö mitäkään mainittavaa tutkimusretkellänne?"
"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa", vastasi katteini, "mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että Venäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on heidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme sieltä".
"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?"
"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on kansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli väännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei päällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci".
"Häntä en tunne", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. "En ole kuullutkaan sitä nimeä".
"Kyllä kenraali sen kuullut on", vastasi Malm vallan varmana. "Hän mainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin, jolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli siellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta päästä pakoon".
Katteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä käsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui hän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli hänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi nyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä pöytää.
"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä", ajatteli hän; "se on ainoa oikea".
Katteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin mietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut tuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti kiinnitetyt Kallaveden pinnalle, jossa isompia ja pienempiä purjeita tavan takaa näkyi saarien ja luotojen välillä.