Sota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret miellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä ole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan olvihaarikkoa taikka "viina putinaa" huulillensa, lasketellessaan piloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla lyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin kanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen kanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan, painetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan "eteenpäin mars", silloin pois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja pataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä erilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän enään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi suutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi saamansa olven ja viinan.
Mutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin suurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki unelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen tullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu kuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin ajattelemaan toista elämää.
Semmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa, vaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin koko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti ajan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt Sandels itse.
Tavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi katsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella, ihastuksella ja rakkaudella "urheaan kenraaliinsa", jonka suurista sinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa. Hänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin vastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän selvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki ja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi venäläisellä alueella.
Auringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan akkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä vaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti makuuhuoneenansa.
"Täällä on raskas ilma", sanoi hän itsekseen. "Vähän raikasta ilmaa ei ole haitaksi".
Näin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan akkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset tukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.
Sittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon kirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä muutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut silmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse silloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua, ilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli levitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin. Oliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?
Aurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi Siikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon ja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan kaupungin kautta.
"Niin", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, "sen tien on korkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä kuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä. Ennenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja Joensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on uhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on minulle osoittanut".