Suurimpia saaria Kallavedessä on Vaajasalo. Siinä on osaksi taajaa metsää osaksi reheviä niittyjä, jotka tekevät sen Kallaveden milt'ei kauniimmaksi saareksi. Karhunsalmi eroittaa sen mannermaasta. Lähellä mainittua salmea, joka toisin paikoin oli laitoa, toisin taas melkoisen syvää, oli sanotun saaren rannalla Leskelän hovin rakennettu talo, parhaita koko seudulla. Leskelästä oli vapaa näköala toiselle puolen salmea ja ympärillä oleville tienoille. Suuria niittyjä ulottui pitkälle saaren sisuksiin päin ja niiden takana alkoi jo pienempiä metsiköitä poistaa seudun yksitoikkoisuutta.
Sen metsikön syrjään, joka oli lähinnä mainittua taloa, oli Antti Tikkanen noin kymmenen vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa rakentanut itselleen pienen tuvan, jonka hän oli maalannut keltaseksi ja varustanut semmoisella katolla, että hän luuli sen voivan kestää minkälaista myrskyä ja sadetta tahansa. Mutta tässäkin kävi selväksi kuinka hairahtuvia ihmisten tuumat ovat. Noin viikko jälkeen tuvan ja katon valmistumisen, nousi ankara myrsky jota syksysillä joskus saadaan tuta maamme pohjoispuolissa. Tunnin perästä ei Antin tuvalla enään ollut katon jäännöstäkään, ja hän sai nyt herjetä käymästä pitkin seutuja ylpeilemässä siitä että hänen tupansa katto oli tukevin koko saarella. Moneen oli Antin ainainen ylpeys pistänyt niin, että he mielellään soivat hänelle tämän pienen masennuksen.
Antti Tikkanen oli siitä ruveten kun hän seudulle tuli, tullut tunnetuksi ylpeydestänsä ja ilkeydestänsä sekä myös siitä, että hänen luultiin olevan tekemisissä pahojen valtojen kanssa.
Ei kukaan tietänyt varmuudella mistä hän oli tullut. Toiset luulivat hänen olevan Pohjanmaalta, toiset vieläkin pohjoisemmilta seuduilta. Varmaa on myös että Antti mielellään antoi kansan uskoa hänen olevan liitossa pahojen henkien kanssa, sillä se luulo teki hänen peljätyksi. Tämän johdosta saattoi hän myös, tarvitsematta peljätä vaivalloista uteliaisuutta, pitää mitä peliä hän tahtoi.
Vaikka Antti aina noudatti suurta varovaisuutta tiesivät ihmiset kuitenkin, että hän usein oli väärillä teillä, ja ettei kaikki, mitä hänellä oli, ollut rehellisesti saatua. Mutta kun ei löytynyt todistajia häntä vastaan, eivät kruununmiehet voineet hänelle mitään. He seurasivat kuitenkin niin tarkasti kuin voivat hänen toimiansa ja tekemisiänsä.
Mutta Antti Tikkasella oli ketun kavaluus ja neuvokkaisuus, ja hänen onnistui aina pelastua tavalla taikka toisella.
Aikaisin keväällä v. 1808 oli hän eräänä päivänä jälkeen puolenpäivän soutanut katsomaan pyydyksiänsä. Ei kukaan tietänyt mitä silloin tapahtui autiolla luodolla pyssyn kantaman päässä luoteesen päin Vaajasalosta, mutta siitä päivästä ei kukaan nähnyt seudun neljännysmiestä; hän oli kadonnut jälkiä jättämättä. Häntä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Tosin mies toisellensa kuiskaili, ettei Antin matka ollut varsin rehellinen, mutta kun kaikki pelkäsivät Anttia, joka ei milloinkaan mitään kostontuumaa vanhentanut, ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.
Tämän kertomuksen aikaan kävivät Venäläiset usein rosvoamassa Vaajasalossa. Kummallista kyllä, ei kuitenkaan milloinkaan kajottu mitäkään Antti Tikkasen tuvassa ja sen ympärillä. Vihollinen meni sen ohitse olevinaan sitä huomaamattakaan, vaikka se oli jokaisen nähtävissä, joka vaan kulki Leskelästä saaren sisälle päin. Tämän tähden ruvettiin suuresti epäilemään Antin olevan liitossa vihollisen kanssa. Mutta tätäkään epäluuloa ei kukaan uskaltanut toisellensa ilmaista niin lujaa, että se olisi joutunut Antin korviin.
Kun Venäläiset sattuivat näkemään muita Vaajasalon kalastajia liikkeillä, ajoivat he heitä takaa saarelta saarelle, ottivat heiltä heidän saaliinsa ja pitelivät useinkin heitä sangen pahasti. Toisin oli Antti Tikkasen laita. Häntä ei milloinkaan keskeytetty työssänsä, tekipä hän sitä sitte vaikka keskipäivällä venäläisten parkassien ja tykkiveneitten miehistöjen nenän edessä. Melkein aina palasi hän kotio runsaalla saaliilla, joista hän sentään ei milloinkaan ollut antanut vähintäkään tarvitseville naapureilleen. Siitä syntyi Anttia kohtaan semmoinen viha, että Vaajasalolaiset usein olivat vähällä yhtyä sitä kovasti kostamaan. Venäläisten läheisyys peloitti heitä kuitenkin, että he pysyivät levollisina, mutta jokainen päätti mielessään, jos asema kääntyisi heidän eduksensa, vast'edes ottaa häntä lujalle.
Antti Tikkanen tiesi myös tämän mielialan, sillä hänen oli salateitä onnistunut saada siitä tiedon. Hänen luonnollinen hurjuutensa yltyi siitä yhä enemmän, ja itsekseen vannoi hän kovan valan, saattaaksensa Vaajasalolaisia pian katumaan sitä, että he olivat tehneet hänen vihamieheksensä.