Eräänä aamuna, kun pari kalastajaa Leskelästä ja Vihtakannasta, eräästä ylempänä saarella olevasta talosta, kohtasivat toisensa tiellä Antti Tikkasen tuvan kohdalla, sanoi toinen, jahka tervehdykset olivat tehdyt:
"Nyt on kolme vuorokautta siitä kuin Antti katosi kotoansa".
"Niin on, ja vielä on tupa suljettuna", lausui toinen.
"Tule", sanoi ensimmäinen. "Ei kukaan näe meitä; katsokaamme onko hän kotona".
"Kuinka sen tekisimme?"
"Akkunasta, tietysti".
Kalastajat astuivat tieltä ja olivat pian tuvan vieressä. Mutta olisivat he nyt katsoneet kuinka tahansa niin eivät he olisi mitäkään nähneet, sillä kummankin akkunan sisäpuolella riippui vahvoja nahkoja, karhun ja suden nahkaa, eikä ihmisen silmillä niiden lävitse katsottu.
Häpeillänsä menivät ukot kumpikin tahollensa, kiroten Antti Tikkasta.
He olivat tuskin kadonneet, toinen metsään, toinen Karhunsalmelle päin, kun tanakkavartinen mies nousi tien ojasta, jossa hän oli ollut kätkössä. Se oli Antti Tikkanen. Muutaman minuutin katseltuansa poistuvien perään, mutisi hän itsekseen, huuliensa ilkkuvasti vääntyen hymyyn ja molemmin käsin pujoten poistuville nyrkkiänsä:
"Ha, ha, ha! mitä näitte, uteliaat raukat. Luuletteko Antti Tikkasen menevän pois niin että ken tahansa saa kurkistella hänen tupaansa? Ei maar, on hän vähäistä viisaampi, uskokaat se!… Odottakaat, odottakaat! Te ette tiedä mitä tapahtuu ja pian. Ja hyvä kun saatte sen tapahtuessakin tietää. Ha, ha, ha!"