"Ei sinun tarvitse peljätä, että minä sinulta tytön otan, taikka petän sinun, sillä minä arvaan kyllä kuinka…"
"Vaiti, vaiti, joku saattaisi kuulla! Mutta istu tähän, niin saat kuulla kaikki kohtaloni".
Sittekuin molemmat uudet ystävät olivat istuneet pensaan viereen, josta saattoi nähdä salmen ylitse, puhui Jussila elämänsä tapaukset käsillä olevaan hetkeen saakka. Kun hän oli lopettanut, virkahti Antti:
"Minäkin olen pohjoismaalainen, niinkuin tiedät, ja elämäni alkupuoli on myös kulunut metsissä, niinkuin sinunkin. Ehkä silloin olemme joskus tavanneet toisemme, vaikk'emme nyt sitä muista. Olipa hyvä että kohtasimme toisemme, niin on minulla nyt ainakin yksi liittolainen. Min'en uskalla eroittautua Venäläisistä".
"En minäkään", vastasi Jussila kolkosti.
"No, nythän ovat asiat niin hyvin kuin perästäkin", arveli Antti. "Pata tulee paraiten padan kanssa toimeen".
"Niin sanotaan", vastasi Jussila vilkuen vastasaamaansa liittolaista.
Tämä, joka huomasi hänen kieron silmäyksensä, jatkoi:
"Sin'et näy luottavan minuun, mutta siinä teet väärin. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä Suomalaisten kanssa, etkä sinäkään, jos oikein olen puheesi käsittänyt. Sentähden onkin parasta, että me vedämme yhtä köyttä hirteen saakka, ha, ha, ha!"
"Hirteen", vastasi Jussila uudestaan luoden vilkasevan katseen kumppaniinsa.
"Niin", vastasi tämä, "puhukaamme järjellisesti. Sinä olet suoraan
astunut vihollisen puolelle, oman puheesi nuukaan, mutta niin en minä.
Kuitenkaan ei ole se hetki kaukana, jolloin minunkin pitää se tehdä.
Näetkö nuo veneet, jotka lähtevät tuolta vastaiselta rannalta?"