"Minä olen pohjan periltä", vastasi Jussila, sillä hän se oli, joka näin yht'äkkiä oli ilmestynyt.
"Niin minäkin", huudahti Antti iloisena.
"Minä olen melkein kuin maanpakolaisena kodostani", jatkoi Jussila kolkosti.
"Niin on minunkin laitani", virkkoi Antti ojentaen kätensä. "Olipa tämä kohtaamisemme kumma. Mutta miksi sinä olet kotopakolaiseksi tullut?"
Jussila viivytti vastausansa hetkisen. Sitte sanoi hän, tultuansa siihen päätökseen, että hän uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.
"Minä tulin ihastuneeksi erääsen tyttöön ja…"
"Hänen tähtensä on sinun täytynyt paeta", lopetti Antti puolinaurulla lauseen. "Niin niin; nuo liepeiset panevat joskus miehen kuumille kiville".
"Niin, kyllä minun täytyi paeta", sanoi Jussila äkkiä, "mutt'ei yksin".
"Ei yksin", kertoi Antti painaen kumpaistakin sanaa. "Onko sinulla ehkä tyttö mukanasi?"
Kun Antti teki tämän kysymyksen, loisti hänen silmänsä niin kummallisesti, ettei Jussila ensin ollut selvillä vastaisiko hän myöntävästi vai kieltävästi. Antti huomasi tämän epäilyksen ja sanoi sentähden äkkiä: