Nain sanoen sulki hän varovasti oven ja astui tielle. Katseltuansa tässä ympärilleen oliko ketään hänen yöllistä liikettänsä näkemässä, mutta huomattuansa olevansa yksin, lähti hän nopeasti astumaan Karhunsalmea kohden. Eräästä akkunasta Leskelästä näkyi heikko valkea; pitkiltä portailta kuului kissan naukumista ja takapihan veräjällä haukkui koira paria pientä porsasta, joita talonomistajan oli onnistunut kätkeä Venäläisten saaliinhimoisilta silmiltä. Muuten oli kaikki luonnossa hiljaista, niin hiljaista että koiran haukkuminen selvään kuului toiselle puolen salmea, jossa venäläiset sotamiehet parhaillaan paikkailivat muutamia veneitä, joita he olivat löytäneet pitkin rantoja, mutta jotka Suomalaiset olivat tehneet kelvottomiksi vääntämällä reikiä niiden pohjiin.
Ei lehtikään liikahtanut; vesi Karhunsalmessa oli todellakin kuin kuvastin, puolikuun heikkojen säteiden hopeoimana.
Tie salmelle oli vähän viettävä ja sen molemmin puolin kasvoi pieniä pensaita, jotka olivat liian matalia kätkemään miehen suorassa asennossa. Peljäten että hän huomattaisiin piti Anttikin parhaana kumarassaan kulkea tien sivua pitkin. Hän ei tehnyt tätä suorastaan pelvosta, vaan hän ei turhan tähden tahtonut antautua riitaan. Kuitenkin oli hän lujasti päättänyt ikipäiviksi sulkea sen suun, joka sattuisi tulemaan hänen tiellensä.
Kun hän vihdoin ehti rantaan, saattoi hän vapaasti nähdä kapean salmen toiselle puolelle. Siellä pitivät työskentelevät Venäläiset pientä hälinää. Antti vapisi levottomuudesta tirkistelevin silmin katsellessaan milloin yhdelle, milloin toiselle puolen salmea, ikäänkuin olisi hän peljännyt suomalaisen parkassin missä silmänräpäyksessä tahansa kiitävän salmeen. Sitte oli vaan kulunut kaksi päivää kun kolme sellaista oli tullut puhdistamaan salmen vihollisista. Jokainen katoava minuutti oli hänelle kallis. Ollessaan pitkänään maassa niin että yläosa ruumista pistäysi esille rantapensaista, kuuli hän yht'äkkiä rahahduksen vieressänsä. Käsi tarttui heti veitseen, ja paljastettu ruumiinosa liiti äänetönnä takaisin pensaan taakse, hänen tarkasti tirkistäessään sinne päin, mistä rahina oli kuulunut.
Tämänlaisiin yökulkuihin tottuneena, oli hänen tarkka silmänsä pian huomannut ihmisolennon, joka samalla tavalla tähysti häntä vastaisesta pensaasta. Antti säpsähti, sillä hän ajatteli, että tällä yhdellä saattoi olla useampi takanansa. Hänen paha omatuntonsa, jota hän aina oli osannut nukuttaa, rupesi nyt heräämään. Oliko hänen mittansa nyt täysi?
Jota enemmän Antti katseli vihollistansa, joka oli varsin liikkumatonna, sitä levottomammaksi hän kävi. Kuu, joka samassa pistäysi esille parin pilven raosta, loi heikon säteen vastaisen pensaan harvempien oksien väliin ja valaisi siten vieraan kasvot, joita ei Antti tuntenut. Siis ei hänellä ollut Vaajasalolaista vastassansa.
Outo, joka myös puoleltansa oli katsellut Anttia, teki samassa äkkinäisen liikkeen ja konttasi pensaasta suoraan Anttia kohden.
"Hei, siellä", huusi hän, "mikä sinä olet, joka ihmisiä vahtaat?"
Vieraan ääni oli samalla niin kylmä ja niin ivallinen, että Antti säpsähti. Ainoalla hyppäyksellä oli hän esillä pensaasta ja jaloillaan, ja siinä nyt seisoivat molemmat miehet, kuutamon valaisemina, katsellen toisiansa katseilla, jotka äänettömällä kielellään näyttivät tahtovan sanoa: "Miksi sinä olet minua häirinnyt?"
Hetken perästä vastasi Antti: "Minun ei tarvitse sanoa kuka minä olen.
Mutta kuka olet sinä?"