"Ha, ha, ha, sinä olet mustasukkainen", arveli Antti nauraen. "Niin, minä myönnän että tässä on käsillä arka asia. Venäläiset upseerit tunnetaan suuriksi naismiehiksi, ja jos tämä lisäksi on kaunis tyttö, niin … niin, sinä ymmärrät; mutta minä vakuutan sinulle, ettei koko saarella ole sen varmempaa kätköpaikkaa".
"No, sinun tupaasi sitte", sanoi Jussila kolkosti. Itsekseen liitti hän: "Minä pidän heitä kyllä tarkasti silmällä, ja jos he yrittävätkin Katria … niin…"
Se käsi, joka piteli leveäteräistä veistä, pusersi sitä kovasti.
Venäläiset veneet olivat jo kelpo matkan salmella. Sotamiehet eivät ensinkään olleet hiljaa, vaan päin vastoin melusivat he täyttä kurkkua. He olivat jotenkin varmat siitä, etteivät Suomalaiset nyt häiritsisi heitä.
"Missä tyttö on?" kysyi Antti äkkiä. "Kyllä nyt on jo aika viedä häntä jonnekin suojaan".
"Sinä olet oikeassa", vastasi Jussila. "Seuraa minua".
Muutama kyynärä sivulle päin siitä pensaasta, jossa Antti oli ollut kätkettynä, oli taaja viita. Jussila käänsi hiljaa oksat sivullepäin, ja heikossa kuutamossa, joka nyt esteettömästi valaisi pensaston, saattoi Antti nähdä ihmisolennon lepäävässä asennossa. Se oli Katri. Ponnistukset pitkällä marsilla metsien lävitse sekä suru olla miehestänsä eroitettuna olivat kokonaan voivuttaneet hänen voimansa, että hän nyt oli ikäänkuin koneellinen ase Jussilan kädessä. Kostonhimoisella pohjoissuomalaisella oli vielä kuitenkin sen verran kunniantuntoa jäljellä, ettei hän milläkään tavalla loukannut tätä nuorta tyttöä nykyisessä avuttomassa tilassaan. Vaikka Jussila olikin perin paatunut, löytyi hänessä kuitenkin jokin pahuutta vastustava tunne.
"Onko kotiosi pitkä matka?" kysyi Jussila.
"Ei".
"Saatatko auttaa minua kantamassa häntä sinne?"