"Olkoon menneeksi", vastasi Antti, "mutta ensin meidän täytyy tehdä purilot. Täällä on aineita kylläksi".
Purilot olivat pian valmiina. Varovasti nostettiin tyttö niille. Hän ei herännyt eikä liikahtanutkaan vaikka viidakon ohdakkeet repivät hänen vaatteitansa.
Kun Antti kuuvalossa loi katseen Katrin kauniille ja vaaleille kasvoille, tuli hän tuumivan näköiseksi. Jussila huomasi tämän ja kysyi äkäisesti:
"Mitä sinä niin tarkasti häntä katselet?"
Mustasukkaisuus rupesi jo pääsemään hänessä valloille.
"Eikö hän kärsi katselemista", sanoi Antti vähän pilkallisesi. "Odota vähän, niin kyllä häntä vielä katselee useampikin, kuin sinä ja minä".
Nämä Antin sanat pistivät kipeästi Jussilaan ja hän rupesi jo katumaan, että hän oli Antilta turvapaikkaa pyytänyt. Mutta hänen katumuksensa tuli nyt liian myöhäiseen, sillä venäläiset veneet olivat jo kulkeneet enemmän kuin puolen salmen levyä.
Puolen tunnin kuluttua lepäsi Katri huonolla vuoteella Antin tuvan sisimmäisessä huoneessa. Pako oli estetty siten, että huoneen ainoan akkunan taakse oli pantu kaksi vahvaa luukkua. Pienestä reijästä niiden yläosassa pääsi huoneesen heikko valo. Antti toi sohvan eteen muutamia leivän palasia, että Katrilla olisi herättyänsä jotakin syötävää.
Huone, kokonaan paljaine seinineen, näytti enemmän vankilalta kuin asuinhuoneelta, eikä se ruokakaan, jota Erkki Ollikaisen nuorelle vaimolle tarjottiin, ollut suurin muuta kuin "vankiravintoa".
Tämän tehtyänsä lähtivät Jussila ja Antti yhdessä Venäläisiä vastaan.