Nyt astui Rosovski sisälle. Ogunov ja Baronovits hyppäsivät hämmästyneinä istuimiltansa.
"Sinä täällä!" huudahtivat molemmat yhtaikaa.
"Niin, ja tuo kirottu Malm on kantapäilläni", keskeytti Rosovski vohkuen. Hetken levättyänsä kertoi hän tarkasti tapauksen Juvan kirkolla ja kuinka hän itse oli vähältä joutua vangiksi.
"Pyhän Mikaelin nimessä", huusi Ogunov, "nyt on parasta käydä katsomassa etuvartijoitani. Muuten ei tässä käy kunniallisesti".
Näin sanoen hyökkäsi hän ovelle ja ulos, jättäen molemmat katteinit pitämään toisillensa seuraa kuinka he parhaiten tahtoivat.
4.
Ukko Heikkilä oli, niinkuin ennen on kerrottu, melkein puolisokea. Siitä huolimatta liikkui hän kototienoillaan jotenkin tarkasti. Monena vuotena, joina hän oli siellä asunut, oli hän oppinut tuntemaan jokaisen polun metsässä, tunsipa ne vielä niinkin tarkasti, että hän pimeässäkin osasi kulkea läheisiin kyliin ja asuntoihin.
Tämä paikantunteminen oli hänelle nyt erinomaisen hyvä. Haperoiden käsin edessään kulki hän alinomaa eteenpäin, ja pidätti vasta kun hän kuuli kuiskuttelevia ääniä läheisyydessä. Tavallisesti tapahtuu että kun yksi aisti ihmiseltä katoo taikka huononee, tulee toinen sitä arjemmaksi ja tarkemmaksi; niin oli Heikkilänkin laita. Hänen kuulonsa oli tullut paljon tarkemmaksi, sittekuin näkö rupesi huonontumaan. Sentähden kuuli hän nytkin selvästi, että puhelevat olivat Suomalaisia.
"Hohoi!" huusi hän sentähden. "Helei!"
Hän oli tuskin saanut viimeisen sanan suustansa, kun pensaista rupesi kuulumaan rapinaa, ja ennenkuin ukko ehti päätään kääntää, seisoi hänen edessään kaksi miestä. Toinen sytytti päreen, jolla hän rupesi valaisemaan Heikkilän kasvoja, sanoessaan: